Vuonna 1995 valmistunut Rob Roy on mielenkiintoinen elokuva. Vaikka se ilmestyi samana vuonna kuin Mel Gibsonin tähdittämä Braveheart, joka myös romantisoi skotlantilaista vapaustaistelua, tosin eri aikakaudelta, on Rob Roy täysin erilainen ja huomattavasti syvällisempi elokuva. Se käsittelee myös monia teemoja, jotka tunnistaa nopeasti oikeistoradikaalista ja yleensäkin anti-liberaalista ajatushistoriasta. Tarinan päähenkilö Robert Roy MacGregor on monessa mielessä traditionalististen hyveiden ruumiillistuma. Rob Roy on tinkimätön, vahvasti periaatteellinen ja syvän kunniakäsityksen omaava klaanipäällikkö. Hän pitää omaa henkilökohtaista integriteettiään ja rehellisyyttään, ts. kunniaansa, pyhänä, ja hän puolustaa sitä tinkimättä vaikka maailmaa muuttuu ympärillä. MacGregorissa on piirteitä, jotka muistuttavat mm. Ernst Jüngerin Anarkki-käsitettä, joka on filosofinen käsitys yksilön henkilökohtaisesta suvereniteetistä, henkisestä ja älyllisestä vapaudesta. Hän on silti syvästi velvollisuudentuntoinen ja perinteitä kunnioittava mies, joka yrittää vain elää niin hyvin kuin voi.

Anarkki on anarkistille sama kuin monarkki monarkistille.

-Ernst Jünger, Eumeswil

Skotlannin Ylämaiden modernisaatio

Ajallisesti elokuva sijoittuu 1600- ja 1700-luvuille, aikaan jona Skotlanti koki monta mullistavaa muutosta. Siitä tuli pysyvästi osa Yhdistynyttä kuningsaskuntaa Englannin kanssa ja se näki monta kansannousua poliittisen epäväkauden ja uskonnollisten ristiriitojen aikakautena. Ylämaalaiset nousivat useampaan otteeseen kapinaan, uskollisina “todelliselle kuninkaalle” Jaakko II:lle (Skotlannissa James VII), Skotlannin viimeiselle katolilaiselle monarkille. Kruunu tukahdutti kapinat kovalla kädellä ja kostotoimenpiteillä. Kuuluisa brittiläinen sotilasosasto The Black Watch perustettiin rauhoittamaan Ylämaita. Ei ole mikään pieni ironia, eikä sattuma, että sama joukko-ostasto on tänään rauhoittamassa, modernisoimassa ja demokratisoimassa muita klaaneja. Iso-Britannian vahvistuva keskusvalta, uudet omistuslait ja maanviljelysmenetelmien nopeasti kehittynyt tehokkuus loivat Skotlannissa demografisia, poliittisia ja sosiaalisia paineita, jotka ajoivat lopulta suuren osan Ylämaiden skoteista joko siirtolaisiksi Uudelle Mantereelle tai kaupunkien köyhyyteen, mailtaan ja kodeistaan häädettyinä tai olosuhteiden pakottamina. Skotlantilainen klaanijärjestelmä, joka oli vuosisatoja toiminut suku- ja liittolaisuhteille perustuneille sosiaalisille ja poliittisille yksiköille, eli klaaneille, muodosti autonomisten ja kuitenkin vahvasti vuorovaikutteisten yhteisöjen kulttuuripiirin. Klaanit jakautuivat alueellisesti pienempiin ja paikallisiin yhteisöihin, ja Ylämaiden klaanijärjestelmää onkin verrattu Euroopan mantereen kuninkaallisiin sukuihin pienoiskoossa. Uudet omistajuuslait houkuttelivat useita klaanipäälliköitä samaistumaan maaherran osaan, joka vastaanotettiin katkerasti ja halveksivasti. Kansa oli tottunut siihen, että päälliköllä on vastuu ja velvollisuus klaaninsa jäsenistä. Jatkuvat jakobiittikapinat saivat Kruunun tiukentemaan otettaan Skotlannista ja varsinkin Ylämaiden kulttuuria vainottiin kielloin ja laein.

Myöhempinä aikakausina, varsinkin romantiikan aikakaudella, tuli skotlantilaisesta ylämaalaisesta, jota kuvattiin eräänlaisena eurooppalaisena jalona villinä, ihailun ja romantisoinnin kohde Iso-Britanniassa. Romantisoinnin esikuvana toiminut kulttuuri oli jo toki vaipumassa historiaan siihen aikaan. Klaanijärjestelmästä on säilynyt joitain rippeitä, rituaaleja ja symboliikkaa tähän päivään asti, jotka vaikuttavat vahvana osana skottien kansallista identiteettiä. Nykypäivänä ainoastaan 1% Skotlannin väestöstä puhuu gaelia.

Myytti

Päähenkilö perustuu todelliselle, joskin myytiksi kehittyneelle skotlantilaiselle kansansankarille (gaelinkielellä Raibeart Ruadh, Punainen Robert), jota on myös Skotlannin Robin Hoodiksi tituleerattu. Elokuvan taustalla ovat mullistukset, jotka muuttivat radikaalisti skotlantilaista elämäntapaa, varsinkin Ylämaiden gaelinkielinen väestö koki sosiaalisten rakenteidensa ja ylämaiden omaperäisen kulttuurin tuhon pakkosiirtojen ja sortotoimien ahdistamina. Skotit tai gaelit ovat alunperin Irlannista tulleiden klaanien jälkeläisiä, ja klaanijärjestelmä oli syvälle juurtunut skottien hallinnolliseen kuin poliittiseenkin kulttuuriin. Elokuvan Rob Roy tekee kaikkensa klaaninsa hyvinvoinnin eteen, pistäen peliin kalleiman omaisuutensa: sanansa, kunniansa, sillä suuria maallisia rikkauksia hänellä ei ole. Vastapuolella asiat ovat päinvastoin, vaurautta ja valtaa on mutta ei kunniaa.

Elokuvan lähtökohtana toimii nimenomaan vastakkainasettelu “valistuneen” ja modernisoivan, kosmopoliittisen yläluokan ja Ylämaiden yksinkertaisten mutta lämpimien, jopa tulisten, skottien välillä. Elokuvan alussa ruutuun ilmestyy lyhyt teksti taustaksi itse tarinalle. Tekstissä lukee:

Nälänhätä, taudit ja suurten aatelisten ahneus olivat 1700-luvun alkuvuosina muuttamassa Skotlannin ikuisiksi ajoiksi. Monien lähtiessä Amerikkaan alkoi vuosisatainen klaanijärjestelmä hiljalleen hiipua. Tämä tarina edustaa yksilön yritystä vastustaa näitä prosesseja ja jopa tappiossaan säilyttämään kunniansa.

Vastakkainasettelu osapuolien välillä on väkevintä Archibald Cunninghamin ja Robert MacGregorin persoonallisuuksien räikeässä kontrastissa. Cunningham, jota esittää taitavasti Tim Roth, on nuori patologinen hedonisti ja nähtävästi täysin tunteeton sosiopaatti, joka lähetetään Skotlantiin syrjään irstailullaan aiheuttamiensa seurapiiri-skandaalien vuoksi. Mutta vaikka Cunningham pukeutuukin meidän ja MacGregorien mielestä naurettaviin asuihin, ja vaikka hän käyttäytyy ja elehtii ilmeisen feminiinisti, on Archibald Cunningham tappavan taitava miekkailija. Skotit, jotka ovat tottuneet järkälemäiseen Claymore-miekkaansa (gaeliksi Claimheadh mòr, kirjaimelliseti “iso miekka”) naureskelevat aluksi naisellisen englantilaisen hennolle pistomiekalle. He kokevat kuitenkin yllätyksen. Pieni ja vikkelä Archibald on liian tarkka, liian nopea, liian tehokas skotlantilaisten raskaalle ja vanhanaikaiselle tyylille. Liam Neesonin esittämän Rob Royn ja Archibald Cunninghamin hahmojen symmetrinen vastakohtaisuus on omalla tavallaan metapoliittisesti mielenkiintoinen metafora kahden eri maailmankatsomuksen kohtaamisesta.

Toinen toistuva traditionalistin silmissä mielenkiintoinen teema on klaanilaisen kunniakäsityksen ja valistuneen materialismin törmääminen sopimus- ja kaupankäyntikultuurissa. Täytyy muistaa, että näinä aikoina moderni kapitalismi otti ensi askeliaan länsimaisen siirtomaa-imperialismin kannoilla, teollisen vallankumouksen ollessa vielä edessä. Kyse on siis jälleen arkaaisen ja modernin arvomaailman vastakkainasettelusta. Tehdessään sopimusta suuresta lainasta mahtavan ja modernin aatelismiehen kanssa tarjoaa Robert MacGregor vilpittömästi sanaansa vakuudeksi, jolle aatelismies luonnollisesti tuhahtaa halveksivasti. Hänelle jonkun sana tai kunnia on pelkkää ilmaa, kun taas sanansa antajalle se edustaa uskollisuutta, rehellisyyttä ja itsekunnioitusta. Sanansa antaja ei oleta, että hänen sanansa voisi lunastaa rahaksi yrityksen epäonnistuessa, vaan hän olettaa, että jos hän on tarpeeksi kunniallinen mies, on hänen vilpitön sanansa tarpeeksi vakuuttava. Jos elokuvaa tulkitsee tältä kantilta, antaa myös elokuvan ratkaisu paljon ajateltavaa.

Kokonaisuutena elokuva on sujuvaa katsottavaa eikä se sorru liian moneen kliseeseen, joka on aina vaarana tämänkaltaisissa elokuvissa. Sortuessaan kliseisiin sortuu  se tarpeeksi uskottavasti ja omaperäisesti. Juoni on toki pääpiirteiltään melko perinteinen ja kaavamainen, mutta Liam Neesonin ja Tim Rothin näyttelysuoritukset sekä elokuvan anti-modernistinen sanoma tekevät hyvis-pahis asetelmasta tavanomaista syvällisemmän ja mielenkiintoisemman.

Tämän päiväisessä vieraskynässä vierailee jälleen ruotsalainen bloggaaja Oskorei. Kyseessä on hauskan satiirinen katsaus Stieg Larssonin kirjoittamaan ja hiljattain filmatisoituun teokseen Miehet jotka vihaavat naisia. Taustaltaan Stieg Larsson oli vasemmistolainen, joka osallistui mm. Eritrean sisällissotaan ja Grenadan vallankumoukseen. 1990-luvulla hän oli mukana vastustamassa muukalaisvihamielisyyttä ja uusnatsismia perustamalla epärehellisyydestään ja poliittisen järjestelmän sylikoirana tunnetun Expo-säätiön. Hänen Millenium-trilogiansa on saavuttanut suurta suosiota hänen kuolemansa jälkeen. Mutta nyt itse vieraskynäilijään.

Miehet jotka vihaavat miehiä

Stieg Larssonin kirjan Miehet jotka vihaavat naisia filmatisoinnin jälkimainingeissa ovat webblog Oskorein takana hääräävät tuimat herrat pyytäneet vierailulle queerfeministisen älykön, Inge Svenskin, analysoimaan minkälaista maailmankuvaa elokuva oikeastaan välittää. Herra Svensk tuijottaa tiukasti kameraan ennen kuin aloittaa analyysinsä narisevalla äänellään.

-Vanhana kommunistina olen luonnollisesti iloinnut Stiegin kasvasta suosiosta. Mies, joka testamenttasi omaisuutensa pienelle kommunistiselle lahkolle ja toimi päätoimittajana vähintäänkin yhtä politisoituneessa Expossa, ei voisi missään muussa maassa nauttia moista kyseenalaistamonta ja ongelmatonta kansansuosiota. Jos hän sen sijaan olisi ollut nuoruudessaan jäsenenä Uus Ruotsalaisessa Liikkeessä, olisi se aiheuttanut hänelle ongelmia koko hänen loppuelämänsä. Tämä fakta on välillä vaarallisen lähellä herättää kiellettyä kansallisylpeyden tunnetta minussa, paatuneessa äärivasemmistolaisessa, mutta päivittäisen itsekurituksen ansiosta pystyn hallitsemaan vastaavanlaisia irrationaalisia impulsseja.

-Kuinka te sitten selittäisitte Stiegin suosion, herra Svensk?

- Kaikki tässä maailmassa on selitettävissä päiväkodilla ja pedagogisilla lastenkasvatusohjelmilla. Ruotsalaiset ovat niin vaurioituneita, tarkoitan valistuneita, lapsuudesta lähtien, että Stiegin korjattu paska, tarkoitan taide, uppoaa heihin jo varhaisessa vaiheessa.

- Teillä tuntuu olevan ristiriitainen suhde Stieg Larssonin tuotantoon, herra Svensk?

-Ei laisinkaan. Minä “rakastan” ruotsalaisia dekkareita, ne pitävät yllä niin “korkeaa” kirjallista tasoa. Liza Marklund on muusani ja Beck on jumalani. Sitä paitsi kirjoittaa Stieg Larsson melkein yhtä “taitavasti” kuin Jan Guillou. Totta tosiaan, siinä vasta kirjallisuutta luettavaksi samalla kun kaataa itseensä laatikollisen viiniä toisensa jälkeen. Siinä samassa voi pähkäillä uusien verhojen väriä ja muita tärkeitä ongelmakohtia.

Haastattelu keskeytetään siksi aikaa, että herra Svensk saa nieltyä oksennuksensa. Sitten jatkamme.

-Kuinka te näette sen maailmankatsomuksen joka filmatisoinnista välittyy?

-Njoo.. ääriqueerfeministinä ja vesikauhutartuntaisena antifasistina on minun ollut melko helppo samaistua. Voimme vaikka aloittaa siitä, miten siinä kuvataan miehiä, “miehet ovat eläimiä” kuten minulla on tapana sanoa, vaikka tarkennan kyllä selkä seinää vasten laitettuna, että tarkoitan vain ruotsalaisia miehiä.

Sepä mukavaa. Me huolestuimme jo hetkeksi, herra Svensk.

-Mutta siis, ne miehet jotka esiintyvät Miehissä jotka vihaavat naisia ovat poikkeuksetta ilkeitä pervertikkoja naisvihaajia ja etnisiä ruotsalaisia. Aivan kuten todellisuudessakin. Ainoan poikkeuksen muodostaa Mikael Blomqvist, joka taas toisaalta on kirjailijan naurettavan huonosti naamioitu alter ego.

- Mutta onko tämä ainoa poikkeus, herra Svensk?

- Ehkä ei, mutta täytyyhän sinun nähdä, että Stiegin asenne miehiä kohtaan on suoraan sanottuna pervessi, ja ne ihmiset, jotka vailla kyseenalaistamista kilttien päiväkotilasten tavoin istuvat ja toljottavat koko paskaleffan alusta loppuun, on nähtävä menestyksekkäästi aivopestyinä nollina. Luonnollisesti olen täysin päinvastaista mieltä siitä mitä juuri satuin sanomaan.

-Me pyyhimme koko edellisen virkkeen haastattelusta, valehtelemme.

-Entisenä freudilaisena on minusta ollut mielenkiintoista tarkkailla Blomkvistin ja epärealistisen, tarkoitan elävästi kuvatun ja monipuolisen, Lisbet Salanderin välistä seksuaalista suhdetta. On sanottu, että hän olisi todella “queer”, mutta jos lähdemme siitä, että Blomkvist on kirjailijan alter ego, ja pidämme mielessä, että Lisbet on vakavasti traumatisoitunut henkilö jolla on Blomkvist rakastajana, niin mitä se kertoo kirjailijasta itsestään? Mitä Freud sanoisi?

Sellaisista psykoanalyyttisistä kuperkeikoista emme halua kuulla täällä Webblogg Oskoreilla, herra Svensk, protestoimme.

- Nii-niin, se oli vain ajatus… lopettaakseni analyysini tästä ennalta-arvattavissa olevasta propagandaelokuvasta joka on ilmaus täysin raiteiltaan suistuneesta ruotsalaisesta kulttuuri- ja mielipideilmastosta voin vain todeta kuinka jokaisen ruotsalaisen teollisuussuvun kaapista löytyvät natsiluurangot, tai muut luurangot, ovat ikävystyttävän ennakoitavissa. Ja kaikki natsithan ovat seksuaalisesti kiertoutuneita ja raiskaavat lapsiaan. Kokoomuslaiset syövät sylivauvoja. Liha on murhaa. Elämä on kuolema. Sinä olet tyhmä. Sitä vaan kyllästyy. Olenko minä ainoa joka näkee, että tämä on puhdasta paskaa?

Me odotamme kohteliaasti hetkisen, että herra Svensk saisi otettua etäisyyttä juuri lausumiinsa mielipiteisiin, mutta kun tätä ei tapahdu, kiitämme haastattelusta ja siirrymme puhtaaksi kirjoitukseen. Herra Svensk mumisee, että hänen pitäisi arvostella Promoen mullistava kappale Svenne Banan, joka on niin “hyvä” ja “odottamaton”.

-Promoe tekee tosiaan jotain “uutta,” huikkaa herra Svensk loppukaneetiksi ennen häipymistään.

Alkuperäinen teksti.

Syksyn aikana käytiin tiedotusvälineissä erikoista juupas-eipäs väittelyä siitä, millä termillä Suomen osallisuutta Afganistanin operaatiossa oikein pitäisi kutsua. Karkeasti yksinkertaistaen mediassa hilluneilla oli kahdenlaisia mielipiteitä:

1) Suomalaisten joukkojen läsnäolo Afganistanissa osana NATO:n johtamaa koalitiota on osallisuutta sotaan.

Tai vaihtoehtoisesti,

2) Afganistanissa ei käydä sotaa, ja vaikka käytäisiin, suomalaiset eivät siihen osallistu, ja vaikka osallistuivat, ei se ole sotaa vaan rauhanturvaamista.

Ensimmäinen mielipide näyttäisi perustuvan jonkinlaiseen käsitykseen sodan universaalista tuomittavuudesta. Sen esittäjille tuntuu yleensä riittävän, että saadan todistetuksi, että suomalaiset joukot ovat nimenomaan sodassa. Sota -  ikään kuin sillä sanalla olisi voima tuomita joukkojen olemassaolo moraalisella tasolla. Väittelyn ensimäisellä osapuolella ei ole esiintynyt haluja sen suurempaan kyseenalaistamiseen operaation motiiveista ja tarkoitusperistä. He nyt vain ovat sitä mieltä, että sitä pitäisi kutsua sodaksi. Heidän kantansa perustunee vasemmiston valikoivaan pasifismiin.

Sota-nimitystä vastustava osapuoli on koostunut enimmäkseen hallituspuolueiden edustajista. Heidän mielestään kyseessä on rauhanturvaoperaatio. Suomalaisjoukot ovat sitäpaitsi “rauhallisessa pohjoisessa”. Tälle osapuolelle, toisin kuin sota-nimityksen kannattajille, on myös ollut ehdottoman tärkeää muistuttaa joukkojen ja operaation hyvistä, demokraattisista tarkoitusperistä. Naisten asema, talibanin hirumuhallinto, demokratian ja ihmisoikeuksien turvaaminen, näitä kaikkia on käytetty motiiveina suomalaisjoukkojen osallistumiselle.

Totuus on kuitenkin se, että Afganistanissa on käynnissä sisällissota, joka käy nyt aikaisempaa intensiivisempänä, ja se on levinnyt viimeisen vuoden aikana toden teolla myös naapurimaa Pakistaniin. Sisällissodassa ovat vastakkain karkeasti ottaen Amerikkalaisten asettama banaanivaltion keskushallitus, jonka johdossa istuu Hamid Karzai, liikanimeltään Kabulin pormestari (liikanimi tulee hänen rajallisesta vallastaan, joka tuskin yltää Kabulin ulkopuolelle) ja toisella puolella erinäisten heimoliittojen, talibaanihallinnon tukijoiden ja ulkomaalaisten islamistitaistelijoiden koalitioita. Liittolaissuhteet syntyvät ja katkeavat Machiavelliläiseen tyyliin. Sanoivat Alexander Stubbit ja muut mitä hyvänsä, alueella käydään sotaa ja suomalaiset tukevat toista sotaa käyvää osapuolta. Vaikka suomalaiset eivät varsinaisesti ole taistelijan roolissa Afganistanissa ei se ole mikään peruste sille, etteikö sotaa olisi. Kyllä komppanian kokkikin on mukana sodassa vaikka ei taisteluihin osallistuisi. Väitteet, että sotaa ei olisi, tai että suomalaisjoukot eivät siihen olisi osallisina ovat siis valheellisia. Jäljelle jäävät perustelut.

Alunperin Afganistaniin mentiin etsimään pääpirua, Osama Bin Ladenia. Häntä ei ole löytynyt opeeration kahdeksan vuotisen keston aikana. Voi olla, ettei löydykään. Monet ovat sitä mieltä, että hän on ollut kuolleena jo seitsemän vuotta. Jotkut menevät niinkin pitkälle, että he väittävät länsimaisen koalition “pitävän häntä elossa” oikeuttaakseen jatkuvan, yhä absurdimman, terrorismin vastaisen sotansa.[1] Bin Ladenin jahtaaminen jätettiin joka tapauksessa sivummalle, sillä Afganistanin operaatiota seurasi nopeasti liittouman hyökkäys Irakiin, tekosyynä kummittelevat massatuhoaseet. Niitäkään ei kovista etsinnöistä huolimatta löytynyt. Molemmat maat saivat kuitenkin kuin lahjaksi vapauden ja demokratian. Ikävä kyllä äänestäminen on hengenvaarallista ja järjestelmä valmiiksi läpikorruptoitunut. Pari päivää sitten saimme kuitenkin kuulla Tony Blairin, Irakin sodan toisen arkkitehdin suusta, että perimmäinen syy invaasioon oli vallanvaihto. Saddam Hussein ei enää ollut Anglo-Amerikkalaisille intresseille myötämielinen, ja hänet vaihdettiin ja tilalle asetettiin demokraattinen hallitus. Irakin öljy ja strateginen asema Iranin naapurimaana olivat omiaan lisäämään ihmisten skeptisyyttä koko touhua kohtaan alusta lähtien. Tony Blair perusteli sotaan lähtemistä:

“Tämä oli tietysti päällimäisenä mielessäni. [Saddamin] alueellinen uhka. Myös se, miten alue tulisi muuttumaan ja mihin suuntaan se loppujen lopuksi kehittyisi alueena, ja ajattelin ja uskon edellen, että niin kauan kun hän on vallassa, aluetta olisi ollut vaikea muuttaa oikeaan suuntaan.“

Tony Blair[2]

Myös Afganistan sijaistee strategisesti mielenkiintoisella paikalla Iranin, Venäjän, Intian ja Kiinan keskellä. Senaattori McCain vaati jo vuonna 2005 pysyvien sotilastukikohtien perustamista Afganistaniin. Esitystä hän perusteli “pitkäaikaisilla turvallisuus interesseillä joita Yhdysvalloilla alueella on”.[3]Tämä lausunto annettiin amerikkalaisdelegaation vierailulla Afganistanissa presidentti Karzain luona. Delegaatioon kuului mm. Yhdysvaltain nykyinen valtiosihteeri, Hillary Clinton. Tähän mennessä amerikkalaiset ovat käyttäneet miljardeja dollareita sotilaalliseen infrastruktuuriin Afganistanissa, esimerkiksi tämän vuoden tammikuussa aloitettiin pysyvien sotilasinstalaatioiden rakennus Kandaharissa 1.6 miljardin dollarin budjetilla.[4] Amerikkalaisten ja heidän liittolaistensa sotilaallisen läsnäolon kasvu ja todennäköinen pitkäkestoisuus tässä strategisesti tärkeässä maailmankolkassa ei ole jäänyt venäläisiltäkään humioimatta. Venäjän suurlähettiläs Kabulissa, Zamir Kabulov, on sanonut NATO:n kasvavan läsnäolon olevan Venäjälle potentiaalinen uhka.[5]

Suomessakin olisi aika keskittyä kysymään ja selvittämään miksi Suomi on mukana Afganistanissa. Siitä on keskusteltu paljon vähemmän kuin operaation korrektista nimikkeestä. Jotkut saattavat nähdä kutkuttavan yhtäläisyyden erillissota-nimityksen historiassa. Käytetyllä termillä tai sanalla itsellään tuntuu olevan historiaa ja todellisuutta muovaava ominaisuus meille suomalaisille. Kenties jäänne muinaisen pyyntikulttuurin taikauskoisuudesta?

Toinen maailmansota jatkuu yhä – mielissämme

Toinen maailmansota oli massiivinen tapahtuma, joka kosketti tavalla tai toisella jokaista eurooppalaista. Sodan muisto elää vielä vahvana keskuudessamme, jo siitäkin syystä, että keskuudessamme elää vielä toistaiseksi sodan kokenut ikäpolvi. Suomessa kunnioitetaan veteraaneja nykyään näkyvästi ja kiinnostus sota-aikaa kohtaan näyttäisi olevan suuri. Näin ei kuitenkaan aina ollut, sillä sodanjälkeisenä suomettumisen aikakautena ei Suomen vapaustaistelulla ollut ylpeilemistä. Veteraanit, entiset lotat ym. saivat tuntea tämän nahoissaan uudelleenrakentaessa maatamme. Vasemmistolainen nuoriso eritoten kunnostautui suomalaisen sotakokemuksen pilkkaajana. Tapio Rautavaara protestoi vallitsevaa mielipideilmastoa vastaan laulullaan Vanhan jermun purnaus.

Näin ei varmasti ollut voittajavaltioissa. Venäjällä järjestetään vieläkin joka vuosi mahtava sotilasparaati Suuren isänmaallisen sodan (Великая Отечественная война) muiston kunnioittamiseksi. Britanniassa kunnioitetaan myös veteraanien muistoa, niin ensimmäisen kuin toisenkin maailmansodan. Toinen maailmansota elää omaa elämäänsä keskuudessamme ja viittaukset sen ajan tapahtumiin ovat yleisiä päivän politiikassa, yleensä retorisessa tarkoituksessa. Mielipiteet tapahtumista voivat kuitenkin johtaa todellisiin poliittisiin selkkauksiin, tai ainakin niitä käytetään tekosyinä sellaisten järjestämiselle. Ei tarvitse kuin katsoa Suomenlahden eteläpuolelle, Baltiaan, ja palauttaa mieleen Tallinnan pronssisoturimellakat, erinäiset boikotit ja kireät suhteet Moskovan ja Neuvostoliiton entisten itäeurooppalaisten sateliittien välillä. Myös suomalaista toisen maailmansodan historian tulkintaa ollaan arvosteltu Venäjällä, jossa Neuvostoliiton / Venäjän rooli natsismin kukistamisessa toimii mobilisoivana myyttinä Venäläisille.

Veteraanien ja sotamuistojen politisoituminen

Myös Britanniassa sodalla ja veteraaneilla on oma käyttötarkoituksensa poliittisessa retoriikassa ja diskurssissa. Varsinkin viime vuosina on sitä käytetty systemaattisesti brittiläisen työväenpuolueen maahanmuuttopolitiikan oikeuttajana, tai tarkemminen sanottuna, veteraanien taistelu kansallissosialismia vastaan rinnastetaan suurten puolueiden (työväenpuole, konservatiivit, liberaalidemokraatit) kamppailuun brittiläistä “maahanmuuttokriittisyyttä” ja “ulkomaalaisvihamielisyyttä” vastaan. Varsinkin BNP:tä arvosteltaessa näyttäisi syntyvän ylipääsemättömän suuri houkutus käyttää Britannian sotakokemusta retorisena aseena kansallismielistä puoluetta vastaan. BNP, eli Brittiläinen Kansallispuolue, on useasti vedonnut maan veteraaneihin ja heidän sankaruutensa ja uhrauksiinsa, ja veteraanit ovat kunniajäseniä puolueessa. Toisella puolella on vakiintunut puoluejärjestelmä, joka taas yrittää assosioida BNP:n saksalaisten kansallissosialistien kanssa ja näyttää, että BNP on oikeastaan vihollisen puolella. Poliittisissa väittelyissä saatetaan vedota tunnepitoisesti edellisten sukupolvien uhrauksiin taistelussa muukalaisvastaisuutta ja Brittiläistä kansallispuoluetta vastaan. Veteraaneista ja sodasta on tullut poliittinen symboli ja ase, molemmille puolille.

“Mitä kaatuneet toverisi olisivat ajatelleet 2000-luvun Britanniasta?”

Tämän ja pari muuta kysymystä brittiläisille sotaveteraaneille esitti 33-vuotias kirjalija, Nicholas Pringle, Englannista. Hän esitti kysymykset paikallislehtien välityksellä ja sai n. 150 vastausta. Valtava enemmistö oli sitä mieltä, että sodissa kaatuneet olisivat kääntyneet haudoissaan, jos olisivat nähneet millaiseksi heidän kotimaansa on muuttunut ja muutettu. Kadut ovat turvattomimpia kuin koskaan, nuoriso on muuttunut hyväkäytöksisestä ja kohteliaasta öykkäröiväksi ja haistattelevaksi, itsenäisyys on myyty Brysseliin ja ironian oikkuna vanhat viholliset saksalaiset ovat saaneet merkittävästi vaikutusvaltaa saarivaltion asioihin, mutta suurimpana valituksen aiheena tuli esiin massiivisen maahanmuuton politiikka, jonka New Labour, poliittisen järjestelmän hyväksynnällä, valitsi Britannialle, salassa ja kansalta kysymättä.[1]

Neatherin mukaan, joka oli läsnä kesän 2000 salaisissa tapaamisissa, hallituksella oli “poliittinen agenda” joka oli: “massamaahanmuutto on se tapa, jolla hallitus luo oikeasti monikulttuurisen Iso-Britannian”

Times

Näin sodan läpikäynyt veteraani näkee asian:

Maamme on annettu pois ulkomaalaisille samalla kun me, sukupolvi joka taisteli vapauden puolesta, olemme pakotetut myymään kotimme, jotta meillä olisi varaa hoitoon ja meiltä evätään lääkehoito koska vieraat tulevat ensin.

Pringlen saama palaute oli kauttaaltaan negatiivista ja pessimististä. Kukaan ei ollut sitä mieltä, että asiat olivat menneet parempaan suuntaan sitten sotien. Eräs mies, joka palveli lääkintämiehenä ja selvisi D-Dayn maihinnoususta, on sitä mieltä, että hänen kaatuneet toverinsa olisivat halveksuneet nykyistä julkkisten palvontaa ja poliitikkojen säännönmukaista epärehellisyyttä.

Kenellekään ei liene yllätys, että tämä tutkimus on saanut melko vähän julkisuutta brittiläisessä mediassa. Ainoastaan Daily Mail, joka on tunnetusti monikulttuuriskeptinen ja tästä syystä epäluotettava, on tietääkseni tehnyt jutusta artikkelin. Pringlen tekemä tutkimus on kuitekin saatavilla kirjamuodossa, jos tekee mieli tutustua lähemmin saarivaltion veteraanien mietteisiin nyky-yhteiskunnasta.

Ihmiset vislasivat ja lauloivat. Meillä oli vielä maamme, Iso-Britannia, jonka puolesta olimme taistelleet, vapautemme, demokratiamme. Mutta missä ne ovat nyt?

-Sarah Robinson

Lähteitä:

The Unknown Soldiers by Nicholas Pringle

“This isn’t the Britain we fought for,” say the ‘unkown soldiers’ of WW II

Labour’s secret scheme to build multicultural Britain

Suomessa on pitkin vuotta kytenyt kasvava tyytymättömyys ja ärtyneisyys maan maahanmuuttopolitiikan, eritoten pakolaispolitiikan, johdosta. Uutiset ovat kertoneet tasaisin väliajoin eri puolilla Suomea tapahtuvista selkkauksista ja mielenilmauksista, jotka kertovat asenteiden kärjistymisestä ja tietyn asteisesta pinnan palamisesta.

Taloudellinen epävarmuus ja koveneva kilpailu

Suomen taloudellinen romahdus on osoittautunut pelättyä vakavammaksi, bruttokansantuote on supistunut lähes 10% viime vuodesta.[1] Työpaikat ovat vähentyneet huomattavasti työmarkkinoilta, tietyt alat kuten esimerkiksi rakennusala seisovat lähes paikoillaan. Tuotantoteollisuus on tehnyt hidasta lähtöä Suomesta jo useamman vuosikymmenen ajan. Samaan aikaan on alkuvuodesta lähtien Suomeen alkanut virrata aikaisempiin vuosiin verrattuna moninkertainen määrä pakolaisia ja turvapaikanhakijoita.[2] Kaiken kukkuraksi käy ilmi, että Suomessa maksetaan pakolaisille eniten tukia koko EU:ssa.[3] Tähän kun liittää pakolaispolitiikkaan ja pakolaisbisnekseen liittyvän yleisen epärehellisyyden ja systeemin hyväksikäytön levinneisyyden, ei ole ihme, että MTV3:n teettämässä kyselyssä käy ilmi, että suomalaiset ovat “nihkeitä ottamaan pakolaisia kotikuntaansa”:

STT

// Suomalaiset suhtautuvat varauksellisesti pakolaisten vastaanottoon, selviää MTV3:n teettämästä kyselystä. Jopa vajaa puolet suomalaisista suhtautuu vastahakoisesti ajatukseen, että oma kunta ottaisi vastaan pakolaisia.

Jyrkästi pakolaisten vastaanottamista vastustaa viidennes vastanneista. Toisaalta yhtä suuri osa vastanneista ottaisi pakolaisia ainakin melko mielellään omaan kotikuntaansa.

Suomalaiset eivät niin ikään halua, että valtio velvoittaisi kuntia pakolaisten vastaanottoon. Tätä mieltä on 70 prosenttia kyselyyn haastatelluista.

HS

Eli samaan aikaan kun yhteiskunnan omat resurssit ovat huomattavasti vähentyneet, on yhteiskunnan elätettävä alati kasvava määrä kansanvaeltajia, jotka tulevat jakamaan hupenevaa materiaalista vaurautta. Tämä kehitys on puolestaan johtanut kantaväestön (niin kuin termi nykyään kuuluu) kiristyneisiin asenteisiin. Kuka tahansa, joka ymmärtää vähääkään yhteiskuntafilosofian ja sosiologian päälle, tajuaa syy-seuraus-suhteet tässä skenariossa, sillä ne ovat varsin loogiset ja kiistattomat. Kun tietyn yhteisön tai yksilön resurssit hupenevat niistä kilpailevien ulkopuolisten lisääntyessä, on reaktio väistämätön. Pakolainen rasittaa suomalaisen veronmaksajan lompakkoa ja kilpailee jokaisen koululaisen, työttömän, opiskelijan ja muun yhteiskunnan tukeman ryhmän kanssa jaetusta tuesta. Pakolaiskeskuksista on myös useissa tapauksissa ollut täysin konkreettista haittaa rikollisesti ja väkivaltaisesti käyttäytyvien asukkien takia.[4] Suomalaisilla on siis, parantumattoman rasisminsa ja xenofobiansa ohella, aimo annos loogisia syitä sille vastustukselle, joka ilmenee MTV3:n kyselyssä ja joka on ollut todettavissa jo jonkun aikaa.

Kunnallishallinto ja demokraattiset pakkokeinot

Tilanne on nykyiselle hallinnolle ja hallituskulttuurille ongelmallinen. Pakolaismäärän ja maahanmuuton kasva(tta)mista ollaan pelätty ja puuhasteltu jo pidemmän aikaa. Määrä on tähän mennessä ollut oikeastaan “naurettavan” alhainen esimerkiksi muihin Pohjoismaihin, erityisesti Ruotsiin, verrattuna, kuten meitä usein muistutetaan. Varmasti monen liberaalin mielestä alkoi jo olla aikakin, että Suomea ruvettiin monikulttuurisoimaan ihan toden teolla. Vastaväitteitä ei hyväksytä, kuten pääministeri Matti Vanhanen selvensi alkuvuodesta lausuessaan mm., että puheet hallitsemattomista siirtolaisvirroista on lopetettava.[5] Hän totesi myös, että demokraattinen prosessi ei hyväksy kaikkia mielipiteitä:

– Äänestäjillä ei saa olla sellaista illuusioita, että he saavat ilmaista ulkomaalaisvihamielisyytensä vaaleissa esimerkiksi perussuomalaisia äänestämällä

-Matti Vanhanen

Vaikka Astrid Thors onkin julkisuudessa saanut kohtuuttoman roolin pakolais- ja maahanmuuttopolitiikan johdossa, on muistettava, että koko hallitus on hänen ja ennen kaikkea harjoitetun politiikan takana, kuten tämä Vanhasen kommentti vahvistaa.

Nyt keskusta kuitenkin kaikesta päätellen epäröi. Vaalirahasotkujen ja muiden skandaalien jälkeen on keskustankin mietittävä vankkumattoman kannatuksensa vankkumattomuutta. Moni keskustalainen kunta varmasti vastustaa pakolaiskeskusta kotiseudulleen. Matka vaaleihin hupenee vääjämättä, Perussuomalaiset kokoavat rivejänsä ja Vanhanenkin alkoi puhumaan hallitsemattomista pakolaisvyöryistä. Hän ilmeisesti pysyttelee aikaisemmassa kannassaan, jossa hän vaati asiasta puhumisen lopettamista. Sillä vaikka hän puhuikin pelottavista pakolaisvyöryistä, myönsi hän kuitenkin, että asiaa “ei pitäisi julkisesti sanoa”. [6] Tämä asenne kertoo oireellisella tavalla poliitikkojemme käsityksestä demokratiasta ja julkisesta keskustelusta. Tietyt asiat ovat demokraattisen mielipiteenvapauden ja sananvapauden ulkopuolella, tietyissä (ja mielestäni, yhä useammassa) asiassa voi vallita vain yksi yksi mielipide, yksi totuus.

Nykyisestä hallituksesta suurimman julkisen roolin ja vastuun pakolaispolitiikassa on ottanut maahanmuuttoministeri Astrid Thors, joka on “suivaantunut kuntien nihkeään linjaan” ja ehdottanut, että kunnat pakotettaisiin ottamaan vastaan pakolaisia, kuntalaisten kannasta välittämättä.[7] Todellisessa demokratiassa paikallisten, kuntalaisten, mielipiteillä olisi jotain väliä. Aito kansanvalta on idyllisesti kansalaisten harjoittamaa kansan itsehallintoa. Se vähä mitä kunnallisdemokratiasta on jäljellä on häviämässä keskitetyn virkamieskoneiston tieltä. Nykyinen EU-demokratiamme ei kuitenkaan tunnista yhteisöä, ainoastaan yksilön, eikä se siten voi tunnustaa yhteisön itsehallintoa demokraattisena, tai ainakaan sen demokraattisempana kuin minkään muun sattumanvaraisen ihmismassan “itsehallintoa”. Fakta on kuitenkin se, että mitä paikallisemmin asiat päätetään, sitä paremmin päätösten koskettamat ihmiset ovat päätöksissä edustettuina. Ikävä tosiasia on kuitenkin se, että niin ministeri Thors kuin koko hallituskin näyttäisivät pitävän muita asioita kansan tahdon kuulemista tärkeämpänä:

“Tilanne on paha Suomen uskottavuuden kannalta. Ellemme saa kuntia ottamaan pakolaisia vastaan, emme ole YK-järjestelmässä luotettava kumppani”, Thors luonnehti tiistaina.

Kiintiöpakolaiset voitaisiin jakaa ympäri Suomea seutukunnittain.

HS

Vellingen esimerkki ja orwellilainen demokratia

Länsinaapuri Ruotsi on monessa mielessä opettavainen esimerkki ja samalla lohduton tulevaisuuden kuva. Siellä käytiin meiltä tänään tuttua vääntöä jo 80-luvun lopulla, jolloin Sjöbon kunta kieltäytyi ottamasta vastaan pakolaisia. Kunnasta tehtiin lehdistössä rasismin ja muukalaisvastaisuuden tyyssija.[8]

Viime aikoina on samanlaiseen asemaan joutun Vellingen kunta, jossa ollaan myös oltu pakolaisten asuttamista vastaan. Valtio kiersi kunnallisen päätöksen teon ja vuokrasi yksityiseltä taholta tilat pakolaisille kunnasta. Tämä ei ole poikkeuksellinen toimi vaan jokainen kunta Ruotsissa pakotetaan ottamaan vastaan pakolaisia, samoin keinoin jos on tarve. Yksityiset yritykset auttavat “tulijoita sopeutumaan yhteiskuntaan”.[9] On ehdottoman merkille pantavaa, että kaikki Ruotsin eduskunnassa edustetut puolueet puoltavat kuntien pakottamista “kantamaan vastuunsa” kun taas paikalliset esimerkiksi Vellingen tapauksessa vastustavat sitä.

Tässä sotii keskenään kaksi erilaista käsitystä demokratiasta, vaikka pakkovaltaiset keinot tuovatkin mieleen lähinnä totalitääriset yhteiskunnat. Toinen käsitys on kansanvaltainen  ja perustuu yhteisön – tässä tapauksessa pienen kunnan – ja siinä elävien yksilöiden itsehallintoon omien arvojensa mukaan. Toinen on asettanut (tai omaksunut) maailmanlaajuiset standardit kaiken suhteen: oikean, väärän, ihmisarvon, yksilön, uskonnon aseman, perheen roolin ja monen muun. Näitä kodifioituja universaaleja arvovakioita tulee sitten noudattaa ja soveltaa demokraattisessa hengessä. Niin Vellingessä kuin Sveitsissäkin toimittiin paikkallisten enemmistön tuella, mutta koska ne eivät noudattaneet demokraattisia arvoja, tuomittiin niin toimet kun yhteisötkin.

Ruotissa ja muualla lehdistö kuvaa usein  kansan tahdon epädemokraattisena ja vihamielisenä, vaikka sen taustalla on nähtävissä täysin loogiset syy-seuraus-suhteet. Nyt paikallisyhteisöiltä katoaa viimeisetkin mahdollisuudet vaikuttaa omaan kotiseutuunsa. Sen yhteisöllinen kokonaisuus ei, ikävä kyllä, paljoakaan merkitse ylempänä sijaitsevalle byrokraattiselle keskusvallalle, joka toimii liberaalin ihmiskäsityksen innoittamana. Nähtäväksi jää kuinka tämä toteutetaan Suomessa. On mahdollista, että taloudellinen tilanne ja kiristyneet asenteet saavat poliitikot hidastamaan tahtia, mutta se ei pidemän päälle merkitse juuri mitään.

Riippumattomat-projekti esittelee tänään uuden aihealueen, Vierakynän. Uuden aihealueen tarkoituksena on tuoda esille mielenkiintoisia kirjoituksia ja ajattelijoita, joiden näkemyksiä harvoin käännetään Suomeksi. Avauskirjoituksessa haluankin esitellä kaksi mielenkiintoista aikamme ajattelijaa. Kyseessä on ruotsalaisen identitäärin ja traditionalistin, Oskorein, kirjoitus Uuden Oikeiston harmaan eminenssin, Alain de Benoistin ajatuksista “uuden sosiaalisen kysymyksen” tiimoilta. Olkaa hyvät.

Alain de Benoist ja aikamme sosiaalinen kysymys

Teoksessaan Aufstand der Kulturen eurooppalaisen uuden oikeiston grand old man, Alain de Benoist, kehittää maailmankatsomustaan tavalla, joka on huomattavan helposti lähestyttävä ja perustuu yhteiskuntafilosofian parhaisiin perinteisiin. Hänen päättelystään löytää viitteitä oikeistoradikaaleihin ajattelijoihin kuten Dumont, Heidegger ja Schmitt, mutta siinä on myös viitteitä vasemmistoradikaaleihin kuten Marcuse ja Debord. Sellaiselle, joka on tottunut median antamaan kuvaan “äärioikeistolaisista”, voi tulla yllätyksenä tapa, jolla de Benoist omalla esimerkillään mitätöi tämän stereotyyppisen mielikuvan. Sen sijaan, että hän puhuisi yli- ja alivertaisista ihmisroduista, puhuu hän oikeudesta erilaisuuteen ja erillisyyteen, sen sijaan, että hän pitäisi kansallisvaltiota poliittisen elämän ytimenä on hän myötämielinen alueelliselle itsehallinnolle ja eurooppalaiselle yhteistyölle. Hän on myös kritisoinut nykypäivän oikeistopopulistisia liikkeittä siitä, että nämä puhuvat mielummin “maahanmuuttajista” kuin rakenteellisista ilmiöistä, kuten kapitalismista ja amerikkaistumisesta. Niistä ilmiöistä, jotka ovat jo lyöneet hajalle eurooppalaiset yhteiskunnat.

de Benoist pitää liberalismia aikakautemme suurimpana ongelmana, siis sitä liberaalia yksilökäsitystä, joka on kapitalismin ja ihmisoikeusideologian avulla onnistunut tuhoamaan ja ajamaan ahtaalle vaihtoehtoisia orgaanisia yhteisöjä ja identiteettejä ympäri maailmaa. de Benoistin kuvausta liberaalista individualismista lukiessa hätkähdyttää eniten se asema, jonka em. ideologia on saavuttanut modernissa vasemmistossa. Se on niin merkittävä, että voimme puhua liberaalista hegemoniasta. de Benoist oivaltaa myös, että erot nykypäivän “liberaalien” ja “sosialistien” välillä ovat kaikissa tärkeämmissä kysymyksissä korkeintaan kosmeettisia.

Vaihtoehtona individualismille de Benoist esittää oikeutta erilaisuuteen, orgaanisia yhteisöjä ja identiteettejä. Hänen mielestään meidän tulisi aina tunnistaa ja tukea vastavoimia silloin kun ne ilmenevät, olivat he sitten Pohjois-Amerikkalaisia kommunitaristeja tai kolmannen maailman kansakuntia, jotka haluavat kulkea omaa polkuaan (ja miksi ei myös Kööpenhaminassa sijaitsevan Christianian kaltaisia vapaakaupunkeja). de Benoist tekee lukijaan hieman pessimistisen vaikutuksen sanoessaan, että massamaahanmuuton vaikutukset tänäpäivänä ovat kiistaton fakta, ja että paras vaihtoehto assimilaatiolle on aito ja anti-liberaali monikulttuuri, jossa myös ei-eurooppalaisten oikeus heidän erillisiin kulttuureihinsa tunnustetaan.

Tässä de Benoist onkin mielenkiintoisimmillaan sellaiselle vasemmistolle, joka pyrkii vapautumaan liberalismin hegemoniasta ja jakobinismista. Etnisesti tietoinen henkilö myötäilee de Benoistia hänen selostaessaan, että ongelman ydin ei ole massamaahanmuutto sinäänsä, vaan Euroopan kansakuntien yhteisöllisyyden ja identiteetin puute. Niin kauan kun tämä ongelma jatkuu, tulee massanmaahanmuuton pysäyttäminen käytännössä olemaan vaikeaa.

Sergei Chepik - Loneliness

Aikamme sosiaalinen kysymys

de Benoist toteaa, että yhteiskunta, joka asettaa Yksilön ydinkäsitteekseen tulee myös todistamaan kuinka sosiaalinen kudos askel askeleelta purkautuu. Hänen mielestään sosiaalinen tulisi käsittää poliittisesta ja taloudellisesta erillisenä sfäärinä, ja että se seuraa omia lainalaisuuksiaan ja sillä on oma käsitteistönsä  (myös poliittisella on omat käsitteensä ja kategoriansa, esim. ystävä/vihollinen-erittely kuuluu siihen). Liberaalissa yhteiskunnassa tulee taloudellinen tunkemaan tieltään poliittisen ja sosiaalisen (ja jopa moraalisen, ihmisoikeusideologian avulla, joka on jälkimodernin kapitalismin siiamilainen kaksonen, ja jonka nimissä johtava eliitti voi vaientaa ihmisiä ja kansoja, jotka yrittävät kulkea omaa polkuaan).

Tuloksena on epäpolitisioitu yhteiskunta, joka hajoaa sosiaalisesti. Perinteiset yhteiskunnat määrittelivät vapauden osallisuutena yhteisöön, jäsenyytenä tiettyyn kohtalonyhteisöön (ruots. ödesgemenskap). Jälkimodernissa yhteiskunnassa määritellään vapaus “yksilön” oikeutena tehdä “niin kuin haluaa”. Tämä saattaa kuulostaa teoriassa houkuttelevalta, mutta todelliset vaikutukset eivät ole yhtä sympaattisia.

de Benoist kuvaa kuinka itsemurhat, psyykkiset sairaudet, huumeet, lääkitys ja yksinäisyys ovat levinneet Ranskassa sitten 1960-luvun. Yksilö, joka “tekee niin kuin haluaa” näyttäisi useinmiten kärsivän tarkoituksettomuuden tunteesta. Jos ihminen kerran on “poliittinen eläin”, ei hän voi hyvin epäpolitisoituvassa yhteiskunnassa, ilmiö joka on väistämätön individualismille rakentuvassa yhteiskunnassa.

Kapitalismin alkuvaiheessa keskeiseksi sosiaaliseksi kysymykseksi hahmottui uuden vaihdettavissa olevan työnväenluokan muodostuminen, jonka asema oli epävarma ja jota voitiin sen takia käyttää hyväksi. de Benoist huomauttaa, että varhainen kapitalismi oli usein konfliktien repimä, mutta että konflikti oli samalla sosiaalisen suhteen muoto, ja että yhteisöt ja yhteisöllisyys eivät varsinaisesti olleet merkittävästi uhattuina, edes kiihkeimmän luokkataiston aikana. Tämä taisto sai myöhemmin rauhallisempia muotoja hyvinvointivaltiossa. Toisin kuin naiivit liberaalit, jotka näkevät hyvinvointivaltion valheellisena esteenä utopistisen vapaamarkkinatalouden tiellä, huomaa de Benoist, että se oli tarpeellinen sillä ilman hyvinvointivaltiota liberaali yhteiskunta olisi sortunut omiin rakenteellisiin ristiriitoihinsa. Vaihtoehtona olisi ollut vähintäänkin yhtä kallis sotilasdiktatuuri. Individualistisessa yhteiskunnassa jossa yhteisöt ja yhteisöllisyys puretaan tulee myös vastuu turvallisuudesta laskeutumaan valtion harteille.

Uuden sosiaalisen kysymyksen de Benoist määrittelee poissulkemiseksi. Ryhmät, jotka vain muutama vuosikymmen taaksepäin vaivatta löysivät paikkansa työmarkkinoilla joutuvat nykytilanteessa poissuljetuiksi. Tässä ei löydy viitteitä suhteita luovasta konfliktista, vaan tässä on kyse sosiaalisen hajoamisprosessista ja sosiaalisten suhteiden häviämisestä. Sairaseläkeläiset ja pitkäaikaistyöttömät tuskin ovat osa yhteiskuntaa, vaikka yhteiskunta heidät elättääkin. Tämä on sekä inhimillinen tragedia että demokraattinen ongelma.

Ratkaisuja

de Benoist huomioi että niin vasemmisto kuin oikeistokin ovat avuttomia sosiaalisen hajoamisen edessä. Oikealla puolella löytyy toisaalta liberaaleja, jotka vaihtavat sosiaalisen taloudelliseen, ja luulevat siksi, että vapaammat markkinavoimat voisivat parantaa yhteiskunnan. Toisaalta löytyy myös maahanmuuttokriittisiä puolueita, jotka keskittyvät kriisin oireisiin mielummin kuin sen todellisiin syihin. Vasemmalta puolelta valitetaan myös individualismin ja moderniteetin seurauksia. Tarjotut ratkaisut tosin harvemmin yltävät almuja ja humanitääristä retoriikka pidemälle.

Tätä vasten de Benoist asettaa uudet keinot löytää yhteiskunnan sosiaalinen ulottuvuus ja ne uudet muodot jotka se ottaa. Hän mainitsee solidaarisuuden ja ylpeyden tiettyyn kaupunginosaan kuulumisesta ja jalkapalloseurat. Nämä ovat uusia sosiaalisen muotoja.  Sitä, kuinka nämä käytännössä voivat ratkaista sosiaalisen ongelman, on vaikeampi hahmottaa, mutta voidaan kuvitella, että uudet yhteisöt, joissa sosiaalinen yhteisöllisyys on vahvempi pystyvät myös luomaan perustan niille demokraattisen vaikuttamisen muodoille, jotka de Benoist esittää vaihtoehtoina edustukselliselle demokratialle. Todennäköisesti tulee niiden myös rakentua sille indo-eurooppalaiselle näkemykselle, jonka mukaan poliittinen on ensisijainen taloudelliseen nähden, ja tämä tarkoittaa tiettyjä rajoituksia vapaisiin markkinoihin ja siihen omistusstruktuuriin jonka se tuottaa.

Alkuperäinen teksti.

Aiheesta lisää:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Alain_de_Benoist

http://www.alaindebenoist.com/

The De Benoist Archive

“En hyväksy mielipidettänne, mutta tulen kuolemaani saakka puolustamaan teidän oikeuttanne ilmaista se.”

-Evelyn Beatrice Hall, 1906

Sananvapaus käsitteenä on melko yksinkertainen: ihmisellä tulee olla oikeus sanoa mielipiteensä asiasta kuin asiasta, oli se mielipide mikä tahansa. Nykyään sananvapaus luetaan perustavanlaatuiseksi osaksi länsimaista sivistystä, vaikka se onkin absoluuttisena oikeutena lähes olematon länsimaissa. Käytännössä sananvapaus on säädeltyä ja rajoitettua.

Vaikka sananvapauskäsite on esiintynyt useissa kulttuuripiireissä aikojen saatossa, mm. Ateenalaisessa demokratiassa ja Rooman tasavallassa, on sen nykyinen muoto peräisin Euroopan valistusajan ihanteista ja sitä seuranneiden vallankumousten deklaraatioista, tunnetuimpina esimerkkeinä Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus ja Ranskan vallankumouksellisten Ihmisoikeuksien julistus,  Déclaration des droits de l’Homme et du citoyen (1789). Ranskalaisten vallankumouksellisten deklaraatio perustuu universalistiseen käsitykseen ihmisluonnosta ja yksilön oikeuksista, jotka pätevät aina, kaikkialla. Tämä käsitys ihmisestä, hänen arvostaan,  hänen oikeuksistaan, on johtanut nykyiseen ihmisoikeuskäsitteeseen, jota siis pidetään universaalisesti validina ja kiistattomana.

Myös nykyinen käsitys demokratiasta juontaa juurensa samaan aikakauteen ja samoihin ajatuksiin, joita sen ajan tunnetut filosofit hahmottelivat, se suorastaan perustuu sille ihmiskäsitykselle, joka valistusaikana muodostui. Uusi, maallinen ihmisoikeuskäsitys oli vastareaktio vallinneelle käsitykselle monarkkien jumalaisesta oikeudesta, joka puolestaan oli yritys lujittaa monarkkien valtaa Uskonpuhdistuksen myllerryksessä.

Tämä historian oppitunti on tarpeellinen, jotta voisimme ymmärtää nykyaikana esitettyjä puheenvuoroja esimerkiksi “demokraattisista arvoista”. Tavallinen ihminen hämmentyy. Demokraattinen arvo? Eikö demokratian ainoa arvo ole juuri itse demokratia, kansanvalta? Voiko demokraattinen päätös olla jotenkin väärä demokraattisten arvojen kannalta katsottuna? Vastaus – demokraattisten arvojen kannalta – on “kyllä”. Juuri tällaisesta arvodemokratiasta on kyse kun Sveitsin minaretenverbot-kansanäänestystä kutsutaan epädemokraattiseksi. Tämä käsitys demokratiasta on siis vallitseva käsitys länsimaissa, vaikka monilla on illuusio “arvovapaasta” tai “moniarvoisesta” demokratiasta, jossa demokratia ja päätöksentekoprosessi ovat arvoiltaan neutraaleja työkaluja vapaan kansan kädessä. Tämä illuusio on yleinen myös liberaalien keskuudessa, jotka ylivaltansa sokaisemina käsittävät subjektiiviset arvot ja käsitteet absoluuttisiksi ja universaaleiksi. Mm. Jukka Relander, suomalaisen viherliberalismin edustaja, on ylistänyt “kulttuuritonta kulttuuria” eräänlaisena neutraalina, mekaanisena valtiokulttuurina, joka tarjoaa tilan ja koneiston yksilöiden arvoille moniarvoisessa yhteiskunnassa.

Kuitenkin, kuten jo aikasemmin totesin, on tuo käsitys neutraalista ja objektiivisesta sokean harhaa. Varsinkin viime aikoina on arvodemokratiasta ja demokraattisista arvoista puhuttu ihan suoraan moraalisena systeeminä. Ruotsissa ollaan jo pidemmän aikaa puhuttu demokratian vastustajista, vaikka nämä hyvin usein ovat muodostaneet demokraattisia puolueita. Koska “demokratian viholliset” ovat marginaalissa ja poliittisen korrektiuden ulkopuolella, on heiltä voitu evätä sananvapaus sillä perusteella, että he vastustavat demokraattisia arvoja ja sen takia ei heille sellaisia pidä ylipäänsä suoda. Maahanmuuttoministeri Astrid Thors toi Sveitsin kansanäänestyksen jälkimainingeissa erinomaisesti julki arvodemokratian ja todellisen kansanvallan eron lausuessaan, että kansalaiset eivät saa demokraattisin keinoin puuttua perustuslaillisiin oikeuksiin. Thors on tunnetusti hieman pihalla, ja hän ilmeisesti käsittää perustuslailliset oikeudet jollain tapaa ikuisiksi ja muuttumattomiski, eli on syytä epäillä, että hän tarkoitti juurikin näitä universaaleja, absoluuttisia ihmisoikeuksia. Liberaali “moniarvoinen” demokratia on yhä enemmän opettajan roolissa kansalaisten ollessa oppilaita, äänestyksien muodostaessa kokeen. On oikeita ja vääriä äänestyksiä. Jos menee kovasti metsään, koe hylätään.

Oltiin nykyisestä ihmisoikeuskäsitteestä tai demokraattisista arvoista mitä mieltä tahansa, fakta on se, että ne eivät perustu mihinkään objektiiviseen “luonnonlakiin” tai tieteelliseen maailmankuvaan, kuten usein oletetaan ja väitetään. Ne ovat subjektiivisia, abstrakteja käsityksiä oikeasta ja väärästä, jotka ovat syntyneet tiettyjen olosuhteiden vallitessa tiettyyn aikaan ja paikkaan. Ihmioikeudet eksistoivat samalla abstraktilla moraalisella tasolla kuin Jumala, ja monessa mielessä sekulääri humanismi onkin yksinkertaisesti maallistunutta kristinuskoa.

Demokratia, ja siinä samassa sananvapaus, ei siis ole neutraali kaikille avoin oleva väline, vaan sillä on tietty käyttötarkoitus (demokraattisten arvojen edistäminen). Väärinkäytöstä voi seurata sanktioita. Tämä tulee tulevaisuudessa yhä selvemmäksi sitä mukaan kun ihmiset huomaavat, että ihmisoikeudet epäävät heiltä oikeuden omaan isänmaahansa, omaan kulttuuriinsa ja omaan yhteisöönsä, ja antavat ulkopuoliselle oikeuden nauttia heidän ja esi-isiensä työn hedelmiä vailla velvoitteita.

Eurooppalainen ylimielisyys muuta maailmaa kohtaan on historiallinen ilmiö, joka on löytänyt jatkuvuutta nykyisestä liberaalista maailmankuvasta. Tämän mukaan sekulääri humanistinen ihmiskäsitys ja oikeuskäsitys, joka on maanosastamme lähtöisin ja täällä vallitseva, on absoluuttinen ja universaali kaikille maailman ihmisille ja kansoille, ja meidän velvollisuutemme valon nähneinä on levittää ja vahvistaa sitä muualla maailmassa. Kuulostanee tutulta?

“If you believe in freedom of speech, you believe in freedom of speech for views you don’t like. Stalin and Hitler, for example, were dictators in favor of freedom of speech for views they liked only. If you’re in favor of freedom of speech, that means you’re in favor of freedom of speech precisely for views you despise.”

-Noam Chomsky

On aika uudistaa käsityksemme demokratiasta. On aika vaatia todellista kansanvaltaa, kansalaisten itsehallintoa ilman universaalien deklaraatioiden taakkaa ja kansainvälisten moraalinvartijoiden kieltoja.

Lisäys 11.12.2009

Aihetta sivuava, mielenkiintoinen artikkeli Fjordmanilta:

The Cult of Reason – The Dark Side of the Englightenment

Yhteisöllisyys on sana, joka oli tapetilla varsinkin koulusurmien aikaan. Sitä piti silloin vahvistaa, sanottiin. Yhteisöllisyyttä on myös aika ajoin hehkutettu kolmannen maailman siirtolaisten valttina, ja vaikka tämän hehkutuksen tarkoitus on usein mollata suomalaista kulttuuria ja yhteisöllisyyden puutetta sekä tarjota epärealistisia vaihtoehtoja suomalaisen yhteisöllisyyden vahvistamiseksi, ei ajatus ole täysin tuulesta temmattu. On päivänselvää, että monet siirtolaisyhteisöt ovat todellakin yhteisöjä niiden todellisessa merkityksessä, kun taas suomalainen yhteiskunta on suureksi osaksi atomisoitunut keskenään ristiriitaisten alakulttuurien ja irrallisten yksilöiden temmellyskentäksi.

Mutta mikä sitten on yhteisö ja siitä johdettu yhteisöllisyys? Yhteisö ei ole yhtä kuin ryhmä ihmisiä. Se on kokonaisuus ja siihen kuuluvat ihmiset tiedostavat sen olemassaolon ja oman jäsenyytensä siinä. Yhteisöllä on useinmiten yhteinen menneisyys ja kokemus jaetusta edusta ja käsitys yhteisestä tulevaisuudesta. Yhteisö tiedostaa olemassaolonsa kollektiivina. Yhteisöllisyys edustaa siis yksilöä suurempaa kollektiivista identiteettiä ja sen tiedostamista. Yhteisöllisyyttä ei voi syntyä sinne, missä ei ole yhteisöjä.

Suomessa perinteisiä yhteisöjä ovat ennenvanhaan edustaneet kyläyhteisöt ja pitäjät, ylemmällä tasolla maakunnat ja läänit, kansallisella tasolla suomalaisuus ja Suomi, kansainvälisellä tasolla pohjoismaisuus ja Pohjola, eurooppalaisuus ja Eurooppa. Kun siirrytään ylös paikalliselta tasolta, muuttuvat nämä yhteisöt kuvitelluiksi yhteisöiksi siinä mielessä, että yhteisön jäsenet eivät tunne eivätkä tule tuntemaan toisiaan, mutta silti jakavat käsityksen yhteisestä yhteisöstä. Todellisia ne ovat siinä mielessä, että ne perustuvat ihmisten identiteettiin ja käsitykseen kollektiivista, jolla on yhteinen menneisyys, yhteinen tulevaisuus ja samalla yhteinen etu.

Pitäjä on alkuaan länsisuomalainen sana, jolla on alun perin tarkoitettu esikristillisen ajan paikallisyhteisöjä. Pitäjät muodostuivat luultavasti kestitys- ja uhripitojen pitämistä varten (josta nimi), mutta kehittyivät myöhemmin itsehallinnollisiksi yhteisöiksi, joiden puitteissa hallinnoitiin ja jaettiin oikeutta.

Kristinuskon päästyä voitolle maassa alettiin pitäjiksi (ruots. socken) nimittää sekä kirkollisia seurakuntia että valtionhallinnollisia alueyksiköitä. Kirkkopitäjät (ruots. kyrksocken) muodostettiin tavallisesti esikristillisten muinaispitäjien (ruots. fornsocken) pohjalle. 1600-luvulta lähtien kirkkopitäjissä alkoi kehittyä seurakunnallinen itsehallinto, jonka päättävä elin oli pitäjänkokous.

Lähde: Wikipedia

Yhteisö ja siihen kuuluvien yhteisöllisyys on olennainen osa ihmiseloa. Ihmiset ovat kautta aikojen pyrkineet järjestäytymään toimiviin ihmisyhteisöihin, jotka mahdollistavat kollektiivisen kehityksen ja yhteistyön. Vahvat yhteisöt kykenevät pitämään puoliaan paremmin ja ajamaan etuaan tehokkaammin kehityksen ja yhteistyön kautta kuin heikot yhteisöt, puhumattakaan atomisoituneista yksilökeskeisistä “yhteiskunnista”.

Nyky-yhteiskunta peräänkuuluttaa yhteisöllisyyttä ymmärtämättä, mitä se oikeastaan on. Ikään kuin yhteisöllisyys voisi spontaanisti syntyä sattumanvaraisten yksilöiden välille. Historialliset yhteisöt ovat suurimmaksi osaksi tuhottu keskittämällä hallintoa ja päätöksen tekoa, ulkoistamalla paikallisia palveluita ja elinkeinoelämää, mielivaltaisesti purkamalla ja yhdistämällä perinteisiä yhteisöjä ja yleisesti huonontamalla todellisen yhteisön edellytyksiä. Perusteluna käytetään useinmiten tehokkuutta, joka syntyy keskittämällä ja yhtenäistämisellä. Mutta kuka lisääntyneestä tehokkuudesta hyötyy?

Yhteisöjen ja yhteisöllisyyden katoaminen Suomesta ja Euroopasta on valitettava tosiasia, jota ei juhlapuheilla korjata. Yhteisöt antavat yksilölleen identiteetin ja tarkoituksen tunteen samalla kun ne kollektiiveina pystyvät tehokkaammin puolustaa jäseniensä etuja. Kun tulevaisuus on yhteinen, on siihen yhdessä valmistauduttava. Kun menneisyys on yhteinen, on elämä looginen jatkumo sukupolvien ketjussa. Sirpaloitunut yhteiskunta vailla yhteisöjä on tuuliajolla, eikä sillä ole menneisyyttä eikä päämäärää. Se ei kykene puolustamaan etujaan, koska sillä ei ole käsitystä yhteisestä edusta. Sitä mukaan kun perheen, yhteiskunnan ja yhteisön perusyksikön, tarkoitus ja rooli vähenee, tulee kaikkivaltias yksilöstä, Minästä, yhteiskunnan suurin ehjä kokonaisuus – Kuningas Kuluttaja. Tällainen yhteiskunta on altis sen ulko- ja yläpuolella olevien intressien manipulaatiolle. Yksilö on yksin historiattoman massan keskellä, jolla ei ole menneistyyttä eikä tulevaisuutta, ainoastaan nykyhetki, joka on käytettävä mahdollisemman suuren yksilöllisen nautinnon saavuttamiseksi, mikä se nautinto sitten onkaan. Yhteisön tarjoamat raamit puuttuvat, eikä ihmisten toiminnalla ole enää suuntaa eikä perustaa yksilöllisen mielihalun ulkopuolella. Jokaisen tulisi ymmärtää, että tällainen yhteiskunta ei ole hyvä eikä toivottava.

Esimerkkejä toimivasta yhteisöllisyydestä ja sen rakentavasta voimasta löytyy nykyajan Euroopasta vain vähän. Malliesimerkkinä mainittakoon kuitenkin Sveitsi, tuo vuoristoinen liittovaltio maanosamme sydämessä. Sveitsissä paikallisyhteisöt ovat säilyneet vuosisatojen ajan modernisaation ja sitä seuranneen globalisaation mekanismeista huolimatta. EU-demokratian vastaisesti Sveitsissä ei pyritä keskittämään päätöksen tekoa mahdollisimman kauas demoksesta, vaan se pyritään tuomaan mahdollisimman lähelle paikallisyhteisöä, joka on kiintynyt kotiseutuunsa ja joka haluaa vaikuttaa sen kehitykseen ja tulevaisuuteen. Jopa yksittäisillä kylillä on edustuselimensä, lippunsa ja historiansa, ja ne saavat mahdollisuuden päättä omista asioistaan. Tämä on todellista kansanvaltaa ja vapautta, joka ei ole mahdollista ilman vapaita, kansainvaltaisia, itsensä tiedostavia yhteisöjä. Suora kansanvalta toimii katolilaisen subsidiariteettiperiaatteen eli läheisyysperiaatteen mukaisesti, jonka mukaan päätökset tulisi käsittää mahdollisimman lähellä niitä ihmisiä, keitä ne koskettavat, eli mahdollisimman paikallisella tasolla. Vahvan identiteetin, paikallisyhteisön yhteisöllisyyden ja kansanvaltaisen hallintoperiaatteen ansiosta svetsiläinen on ehjä, yhteisöllinen ihminen. Hän on ensijaisesti kyläläinen, seuraavaksi tietyn kantonin asukas, sitten oman kansallisuutensa edustaja ja lopulta sveitsiläinen. Sveitsissä käydessä eron Suomeen huomaa nopeasti. Kaikki tarvittava on saatavilla lähettyviltä olevista pienistä liikkeistä ja palvelupisteistä, joita hoitavat ja omistavat paikalliset ihmiset. Esimerkiksi huonekalut ostetaan saman korttelin pienestä, perinteikkäästä myymälästä, tutulta myymälänpitäjältä, eikä kehyskunnissa sijaitsevasta ostoshirvityksestä. Asioimisessa on henkilökohtaisen kosketuksen tunne, ihmiset ovat kiireettömiä ja avoimia.

Identiteetti on yhteisön tärkeimpiä elementtejä. Se antaa ihmiselle henkilökohtaisen kosketuksen yhteisöön, se on liima yksityisen ja yhteisen välillä. Identiteetti on myös ideaalisesti monitasoista, se muodostuu useammasta kerrostumasta. Vanhastaan eurooppalaisella ihmisellä on ollut paitsi yksilöllinen, myös paikallinen identiteetti, alueellinen identiteetti, etninen identiteetti ja valtakunnallinen identiteetti. Ylimpänä oli kristillinen identiteetti. Nämä muodostivat luonnollisen jatkumon eivätkä olleet ristiriitaisia keskenään. Keskiajan suomalainen oli paitsi tietyn pitäjän asukki myös hämäläinen tai karjalainen, suomalainen ja Ruotsin kuningaskunnan alamainen.

Löytääksemme yhteisöllisyys ja sen muodostama kollektiivinen voimavara on meidän palattava yhteisön juurille. Se yhteisöllisyys, jota meille tänään markkinoidaan on tosiasioista irrallista ja epärealistista, keinotekoista idealismia, jolla ei ole pohjaa tosielämässä. Ne eivät juurruta ketään mihinkään, eivät tee ihmistä osaksi mitään, vaan korkeintaan tarjoavat retorisen oikeutuksen nykypolitiikalle ja kehityksen suunnalle, joka ei missään mielessä suosi yhteisöjen autonomiaa ja kansanvaltaisuutta. Päinvastoin se etsii “uusyhteisöllisyydesta” ideologista tukea hajoita ja hallitse -menettelylleen ja vallan keskittämiselle kansainväliselle eliitille. Sillä vallastahan tässä on kyse. Paras tapa etsiä kadotettua yhteisöä on tukea aloitteita, jotka tähtäävät paikallisen päätöksenteon ja itsehallinnon vahvistamiseen.

Aihetta sivuavaa kirjallisuutta:

Opas suoraan demokratiaan

The Eight Argument. Identity, Ethncitiy and Political Culture in 16th Century Scandinavia