Suomen säröilevä brändi

Tänään saimme lukea Helsingin Sanomien etusivulta, että Suomi-kuvaan on tullut särö, ulkosuomalaisten mukaan. Tämä särö on nimenomaan aiheutunut suvaitsemattomista asenteista, jotka tiedetään jo maailmalla. Erityisesti perussuomalaisten historiallinen vaalivoitto viime eduskuntavaaleissa on nähty vaikuttavan voimakkaasti Suomi-kuvaan. Helsingin Sanomat mainitsee myös, että kyselyyn vastanneilta ei erikseen tivattu suvaitsemattomuudesta tai rasismista, vaan että nämä aivan oma-aloitteisesti mainitsivat sen useammin kuin muut aiheet.

Olisi ihan mielenkiintoista nähdä sellainenkin tässä maassa, että media katsoisi itseään kollektiivisesti peiliin ja miettisi, missä määrin heidän sensaatiohakuisuutensa, poliittinen ajojahtinsa ja perussuomalaisten mustamaalaamisensa on vaikuttanut Suomi-kuvaan ulkomailla. Voivatko he tosiaan nähdä itsensä puolueettomina toimijoina, jotka yksinkertaisesti tiedottavat tilanteesta, vai hiipisikö sieluun sittenkin aavistus syyllisyyttä? Luultavampaa on, että tiedostavat toimittajat vain ja ainoastaan iloitsevat siitä, että ”muukin maailma on heidän kanssaan samaa mieltä” pysähtymättä miettimään, mistä nämä mielipiteet ja ennen kaikkea mielikuvat ovat levinneet ja kuka niitä on levittänyt. Jos aamusta iltaan toitotetaan joka tuutista, tilastojen vastaisesti, että Suomi on muuttunut radikaalisti rasistisemmaksi, ei ole ihme, että jotkut ihmiset, jotka eivät pysty seuraamaan tilannetta omatoimisesti omaksuvat mediassa levitetyt mielikuvat. Sen sijaan, että media tunnustaisi oman roolinsa Suomi-kuvan muuttamisessa näkevät he kyselyn tuloksen ikään kuin todisteena sille, että heidän levittämänsä mielikuvat ovat oikeita.

Viime eduskuntavaalien alla mm. rkp-läiset kunnostautuivat perussuomalaisten ja suomalaisten leimaamisessa rasisteiksi ja muukalaisvihamieliksi. Ruotsalaiset viestimet kirjoittivat artikkeleita mm. siitä, kuinka Helsingissä ei enää uskalla puhua ruotsinkieltä pikkutunneilla selkäsaunan pelossa, jälkien johtaessa sylttytehtaalle. Professori Jan Sundberg esiintyi puolueettomana vaalianalyyttikkona ulkomaisissa medioissa, vaikka hänellä on selvät ja pitkät yhteydet Ruotsalaiseen kansanpuolueseen, joka vihreiden ohella on markkinoinut itseään eniten persujen vastavoimana.

On suuri häpeä, että suomalainen media on niin hampaaton, kritiikkiin kykenemätön ja journalistisesti ala-arvoinnen kuin on. Suomalaisille oli kunniaksi, että monet päättivät haistattaa median valheille ja painostukselle pitkät äänestämällä perussuomalaisia viime eduskuntavaaleissa. Vaikka suomalainen lehdistö ei välttämättä siihen pysty, kykenee moni tavallinen suomalainen edelleen ajattelemaan itsenäisesti.

Rintama kulkee globalistien ja heidän vastustajiensa välissä

Ranskalaisälykkö Alain Soral analysoi Russia Today:n haastattelussa tarkkanäköisesti, selväsanaisesti ja kriittisesti ranskalaista politiikkaa ja poliittista keskustelua. Entinen kommunisti Soral on siirtynyt kannattamaan Front Nationalen Marine Le Peniä ja hän on selkeästi omaksunut huomattavissa määrin Euroopan kansallismielisten maailmankuvan. Tämä on merkki siitä, että ainoa todellinen oppositio löytyy kansallismielisestä globalisaatiokritiikistä, joka vetää puoleensa todellisia oppositiohahmoja.

Antikansalliset eivät taistele kansallismielisyyttä vastaan, he taistelevat luontoa vastaan.

Niin sanoo tiede.

Etnosentrisyys on hyvin perustavanlaatuinen inhimillinen ominaisuus, eikä se ole opetuksella muutettavissa

–Tri Carsten K.W. De Dreu Amsterdamin yliopistolta.

Eva Biaudet ratsastaa peloilla ja ennakkoluuloilla.

Suvaitsevaisen uusvasemmiston maailmankuva on mielenkiintoinen kaikkine ristiriitoineen. Siihen liittyy oleellisesti sanamagia ja tiettyjen sanojen ja fraasien jatkuva viljely ja toistaminen. Puhutaan varsinkin ”peloista” ja ”ennakkoluuloista,” kun halutaan selittää kansallismielisten voimien nousua. On paheksuttavaa tehdä politiikkaa ”ihmisten peloilla ja ennakkoluuloilla,” sitä tekevät ainoastaan muukalaisvastaiset populistit.

Totuus ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Niin elämää kuin politiikkaakin ohjaavat monessa tapauksessa ihmisten pelot ja ennakkoluulot, on vain käynyt niin, että tietyt pelot ja ennakkoluulot ovat poliittisesti korrekteja ja siten hyväksyttäviä politiikassa. Kun Soini hyvin yleisellä tasolla kritisoi naisten ja miesten parisuhdekäyttäytymistä ja vetosi perinteisemmän parisuhdemallin puolesta, Eva Biaudet sanoi mm. seuraavaa:

Ihmettelen, miksi Suomen presidentiksi haluava henkilö haluaa lietsoa tällaisia kielteisiä ennakkoluuloja sekä vihamielisiä suhteita miesten ja naisten välille

Mietitään hetki, mikä Soinin kommentissa niin loukkasi ja lietsoi. Vastustaako Eva Biaudet perinteisiä perhe- ja parisuhdearvoja? Vai onko kaikkinainen naisten kritiosointi miesten puolelta ”vihamielisten suhteiden lietsontaa”? Miksi naisten parisuhdekäyttäymisen kritisointi lietsoo vihamielisiä suhteita sukupuolien välille, mutta miesten syyllistäminen kaikessa muussa ei? Lienee tarpeetonta tuoda tilastollista todistusaineistoa sen puolesta, että parisuhteeseen suhtautuminen on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana minä-keskeisempään / vapaamielisempään suuntaan. Soini ei siis puhunut mistään olemattomasta asiasta, vaan kritisoi todellista tietynsuuntaista yhteiskunnallista ja kulttuurin kehitystä. On myös huomion arvoista, että Eva tarttui ainoastaan naisiin kohdistuneeseen kritiikkiin, vaikka Soini kertoi kritiikin koskevan myös miehiä. Eilen Eva Biaudet puhui verkkolehdelle patriarkaatin muodostomasta uhasta hyvinvointivaltiolle artikkellissa Eva Biaudet: Rahalla on miehen ääni. Artikkellissa hän sanoo mm. seuraavaa:

Se [naisten osallistuminen työelämään yhtäläisin ehdoin] ei ole ainoastaan tasa-arvokysymys, vaan se on välttämättömyys taloutemme kannalta jos haluamme säilyttää pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan. Tarvitsemme meidän kaikkien työpanoksen ja osaamisen, myös naisten.

Tekee mieleni kysäistä Evalta, eivätkö naiset sitten osallisty yhtäläisin ehdoin työmarkkinoille? ”Yhtäläisin ehdoin” ei automaattisesti edellytä, että he pärjäisivät ”yhtäläisin tuloksin”. Tietääkseni naiset ovat Suomessa tasa-arvoisia lain edessä. Mutta miksi sitten Eva ratsastaa omilla peloillaan ja ennakkoluuloillaan, povaten jopa hyvinvointiyhteiskunnan tuhoa, ellei miesten yliedustuksesta päästä? Onko tämä vastuullista politiikan tekoa? Tämän lisäksi Eva Biaudet on myös usein esiintynyt naisiin kohdistuvaa, nimenomaan miesten harjoittamaa väkivaltaa vastaan. Täytyy ihmetellä, millä motiivein hän kylvää vihamielisyyttä sukupuolien välille tällä toiminalla. Toisaalta Biaudet ei ole hiiskahtanutkaan miesten miehiä vastaan kohdistamasta väkivallasta, joka on huomattavasti yleisempää, puhumattakaan naisten miehiin kohdistamasta väkivallasta, joka on lähes yhtä yleistä. Voi ainoastaan päätellä, että Biaudetin mielestä naisten kohtaama väkivalta on suurempi ongelma kuin miesten kohtaama väkivalta, vaikka miehet siitä kärsivät enemmän ja useammin, ja että Eva Biaudet haluaa nähdä asian nimenomaan sukupuolten välisenä ongelmana. Eva Biaudet on myös ollut etunenässä tuomitsemassa rasismia, muukalaisvihamielisyyttä jne, vaikka kaikkien mittareiden mukaan ”rasistinen rikollisuus” on tilastollisesti laskenut merkittävästi juuri sinä aikana, kun sen on väitetty lisääntyneen päätä huimaavasti. Mistä siis on kyse? Miksi presidenttiehdokas ja potentiaalinen arvojohtaja Biaudet lietsoo pelkoa ja ratsastaa suomalaisvastaisilla myyteillä? Omien sanojensa mukaan:

Arvojohtajana en haluaisi lisätä keskustelua, joka perustuu myytteihin tai jonkun pelkoihin

Oikeita ja vääriä pelkoja

Tämä ensinäkemältä skitsofreeniseltä vaikuttava suhtautuminen selittyy sillä, että Biaudetin ja hänen kaltaistensa ihmisten mielestä on olemassa legitiimejä pelkoja, jotka tulee ottaa todesta ja joita voi käyttää politiikassa, ja sitten on niitä pelkoja, joita ei saisi olla. Ei saa pelätä, että yhteiskunta muuttuu väkivaltaisemmaksi sitä mukaan kun se muuttuu monikulttuurisemmaksi, vaikka näin on käynyt lähestulkoon kaikkialla. Ei saa pelätä, että omat lapset eivät viihtyisi maahanmuuttajaenemmistöisissä kouluissa. Ei saa pelätä, että maahanmuutto voisi vaikuttaa peruuttamattomasti demograafiseen väestöjakaumaan ja siten yhteiskunnallisiin suhteisiin. Ei saa pelätä perhearvojen murenemisen vaikutusta yhteiskuntaan. Nämä ovat vääriä pelkoja, niille ei anneta legimiteettiä, ne tehdään naurunalaisiksi ja niistä rangaistaan. Jos politiikko haluaa puhutella äänestäjiä, joita nämä asiat askarruttavat, on hän populisti. Äänestäjä, joka äänestää hänestä ja hänen (epälegitiimeistä) peloistaan kiinnostunutta poliitikkoa on rasisti.

Demokratia on siitä hankala periaate, että ihmiset saavat teoriassa äänestää oman mielipiteensä mukaan. Kuitenkin on usein niin, että kaikkein demokraattisimpina esiintyvät poliitikot, kuten Biaudet, ovat ensimmäisinä tuomitsemassa muiden ihmisten äänestämiskäyttäytymistä ja poliittista vapautta, jos heidän näkemyksensä eivät istu globalistiseen agendaan. He ovat jo päättäneet mihin suuntaan meidän tulee valtiolaivaa ohjata, ja ne jotka yrittävät keskustella määränpäästä, halutaan vaientaa. Ainoa kysymys on ”miten,” eli käytännön järjestelyt. Syvällisemmät ja tärkeämmät kysymykset ”minne” ja ”miksi” ovat populisteille.

Kuka on presidenttiehdokas Eva Biaudet?

Presidenttiehdokas Eva Biaudet huolissaan rasismista, Verkkouutiset 22.11.2011

Rasismi sai Biaudetin lähtemään presidenttiehdokkaaksi, Kaleva 22.11.2o11

Eva Biaudet toivottaisi maahanmuuttajien isoäiditkin tervetulleiksi, Uusimaa 30.11.2011

Presidenttiehdokas Biaudet: Suomesta tullut rasistisempi maa, MTV3 12.12.2011

Biaudet huolissaan rasismin noususta, YLE 8.12.2011

Presidenttiehdokas: Rasismi pilaa Suomen maineen, Huomenta Suomi 9.12.2011

Eva Biaudet Radio Deille: ”Perussuomalaisten näkökulma on rasistinen”, seurakuntalainen 21.12.2011

 

Näkökulma arabikevääseen ja värivallankumouksiin

Arabikevät ja liberaalin historiakäsitys

Lähiaikoina on varsinkin arabimaailmassa nähty poliittista ja vallankumouksellista kuohuntaa. ”Kansa” on yhtenä joukkona marssinut kaduille vaatimaan ”diktaattoreita” tai ”autoritääristä hallintoa” luopumaan vallasta. Joissain tapauksissa hallinto on väistynyt ja ”siirtymävaihe demokratiaan” on alkanut. Toisissa tapauksissa ”höyrähtänyt diktaattori” pitää itsepäisesti kiinni vallastaan yrittäen tukahduttaa ”vaatimuksia demokraattisista uudistuksista”. Ihmisoikeuksien ja demokratian puolesta taistelevien jäädessä alakynteen, on NATO ollut auttamassa demokratiaa jaloilleen ”humanitäärisillä interventioilla”. Tämän tietää jokainen hesaria ja muita valtamedioita seuraava. Niissä esitetty kuvaus on tyypillisesti mitä yksinkertaisin: demokratiaa vaativa kansa haluaa päästä eroon ihmisoikeuksia polkevasta diktaattorista, eikä näiden kahden ääripään välille juuri muuta mahdu. Mutta voiko todellisuus, joka käsittää politiikan, kulttuurin, demograafisen väestöjakauman, suurvaltojen valtapyrkimykset, yhteiskuntarakenteen, historian ja kaiken muun, todellakin olla niin yksinkertainen?

Voi olla, että osasyy valtamedian yksinkertaiseen näkökulmaan löytyy toimittajien keskuudessa vallitsevan maailmankuvan yksinkertaisuudesta. He todella uskovat, että asia voi olla näin yksioikoinen, itseasiassa sen täytyy olla. Liberaalin lineäärisen (ja materialistisen) historiakäsityksen mukaan arabimaailmassa tapahtuu nyt niitä uudistuksia ja kehitysaskeleita, jotka toteutuivat Euroopassa puolitoista vuosisataa sitten. Ihmiskunnan kehitys on kaikkialla samansuuntaista, vain lähtökohdat ovat eriävät, ajattelee liberaali. Liberaalikapitalistinen, globaali demokratia on kaikkien kansojen ja historian päätepysäkki.

Todellisuus on kuitenkin liberaalin päiväunia monimutkaisempaa. Aion tässä kirjoituksessa nostaa esille muutamia seikkoja, jota eivät sovi median ja poliitikkojen kertomukseen, ja jotka ovat oletettavasti siitä syystä syrjäytetty mediasta ja siten yleisestä tietoisuudesta, mutta jotka ovat keskeisiä alueen tapahtumille ja todelliselle tilanteelle.

Epämukavia totuuksia ei mediasta löydy

Yksi mielenkiintoisimmista seikoista koko sopassa on demokraattisia vaatimuksia ajavien kapinallisten laatu ja määrä. Vaikka länsimedia ei kuluttajilleen muuta näytäkään kuin keskiluokkaisia, maallistuneita ja länsimyönteisiä demokratia-aktivisteja, arabimaiden kansanrintamissa ovat poliittisesti ja sotilaallisesti (erityisesti Libyan tapauksessa) niskan päällä islamistit, jotka ovat voittamassa vaaleja Egyptissä ja Tunisiassa, ja jotka olivat NATO:n mukana kukistamassa Ghaddafia Libyassa. Erityisesti Libyassa kapinallisarmeija sai suurimman osan kokemuksestaan ja osaamisestaan jihadisteilta, jotka vielä muutama vuosi sitten olivat taistelemassa USA:n miehitysjoukkoja vastaan esimerkiksi Irakissa. Tuntuu merkilliseltä, että USA/NATO on yhtäkkiä tukemassa vihollisiaan, ts. islamistiterroristeja, ja että media puhuu heistä ”demokraattisina kapinallisina”.

Entinen CIA-analyytikko Michael Scheuer osasi kertoa jo operaation alkuaikoina epämiellyttäviä totuuksia Libyan USA/CIA/NATO-interventiosta:

Libya on muutenkin ollut kiusallinen tapaus niille, jotka ovat hehkuttaneet intervention ja kapinan demokraattisuutta ja ihmisoikeuksia edistävää luonnetta. Lukuisat sotarikokset ja ihmisoikeusrikkomukset ovat varjostaneet kapinallisten riemumarssia, alkaen Ghaddafin lynkkauksesta ja hänen kannattajiensa massateloituksista jopa kapinallisten sisäisiin, verenhimoisiin valtataisteluihin. Ghaddafin kannattajat ovat muutenkin olleet erittäin vähän esillä, vaikka heitä on / oli hyvinkin lukuisa joukko. Pelkästään Tripolin massiivisessa Ghaddafin tueksi järjestetyssä mielenosoituksessa oli yli miljoona libyalaista, eli noin kuudesosa koko kansasta. Tätä mielenosoitusta ei juurikaan mediassa näytetty, mutta netistä se löytyy. Tämä reilun miljoonan ihmisen joukko kannatti väärä puolta eikä siksi saanut ääntään kuuluviin länsimediaan. Nyt nämä ihmiset pelkäävät henkensä puolesta Ghaddafin jälkeisessä Libyassa, jossa ihmisoikeudet ovat kertoman mukaan nyt suuremmassa arvossa. Erityisesti BBC:ltä sattui kiusallisen nolo moka, kun he omien sanojensa mukaan näyttivät tv-kuvaa kansanjoukosta, joka juhli Ghaddafista vapautumista. Todellisuudessa kuvamateriaali oli intialaisesta mielenosoituksesta. Intervention demokraattinen imago on suoraan sanoen uhattuna, ja yksinkertaistettu kansa vs. despootti asetelma on vähintäänkin kyseenalainen.

Media on jättänyt muitakin arveluttavia aspekteja täysin käsittelemättä tavalla, joka pistää ajattelevan kansalaisen epäilemään median motiiveja. Onko mahdollista, että länsimedia ja journalistiikka länsimaisissa demokratiassa olisi poliittisesti tarkoitushakuista? Vai onko sen taso yksinkertaisesti kehno?

Vallankumous-business

Värivallankumoukset saivat alkunsa Itä-Euroopassa, jossa ne levisivät Serbiasta moniin entisiin Neuvostomaihin, joissa oli puoli-autoritäärinen, yleensä Venäjän suuntaan nojaava hallinto. Toiminta on suurelta osin rahoitettu amerikkalaisilla dollareilla, joita on käytetty mm. seminaarien järjestämiseen, verkostoitumiseen ja propagandan tuottamiseen. Egyptissä tilanne on samankaltainen, myös siellä jäljet johtavat sylttytehtaalle, eli Washingtonin rahoittamiin aivoriihin ja ”riippumattomiin” kansalaisjärjestöihin. Myös monikansalliset yritykset, varsinkin internetin ja sosiaalisen median alalla (google, facebook, jne) ovat kantaneet kortensa kekoon ja koordinoineet toimintaansa demokratia-aktivistien kanssa. Jo vuonna 2008 järjestettiin Alliance of Youth Movements -konferenssi, jossa oli paikalla niin politiikan huipputason edustajia (esim. Condolleeza Rice) kuin myös yritysmaailman ja sosiaalisen median johtavia henkilöitä (esim. Dustin Moskovitz, toinen facebookin perustajista), ja tietenkin demokratia-aktivisteja maailmalta, myös Egyptistä.

Syyria

Tällä hetkellä kuumin polttopiste on Syyria. Median raportointi tapahtumista seuraa samaa kaavaa kuin edellisissäkin tapauksissa. Syyriassa on kuitenkin ilmeisen selvää, että tilanne ei ole yksinkertainen kansa vs despootti -asetelma. Syyria on nimellisesti arabisosialistinen valtio, jossa arabimaille perinteiseen tapaan valtaa pitävät käytännössä erinäiset etnisuskonnolliset ryhmittymät, tällä hetkellä Assadin taakse keräytynyt alaviittivähemmistö, jota vastaan on noussut sunnienemmistö. Sen takia tilanne siellä muistuttaa selvästi enemmän etnistä ja uskonnollista sisällissotaa kuin kansallista vallankumousta. Kansa ei siis kamppaile valtiota vastaan, vaan eri kansanryhmät kamppailevat valtion hallinnasta. Toinen aspekti, joka jätetään lähes kokonaan käsittelemättä mediassa, on geopoliittinen. Syyria on jo pidempään ollut piikkinä Yhdysvaltojen lihassa ja osana ”pahan akselia” veljeilemällä Iranin ja Hezbollahin kanssa, jotka kummatkin vastustavat amerikkalaisia valtapyrkimyksiä alueella. Länsimedian on ylipäänsä hyvin hankala myöntää moisten valtapyrkimysten ja intressien olemassaolo, ne verhotaan yleensä yleismaailmallisiin ihanteisiin ja annetaan ymmärtää, että Irakin tai Libyan sota ei ole Yhdysvaltojen tai Lännen intresseissä, vaan kaikkien intresseissä.

Lopuksi vielä lyhyt kriittinen katsaus värivallankumouksellisiin: The Revolution Business.

Pohjoismaiset jokamiehenoikeudet ja ”vapaa liikkuvuus” globaalin kapitalismin keppihevosena

Oli mielenkiintoista seurata julkista keskustelua ulkomaalaisista marjanpoimijoista. Tätä keskustelua analysoidessa voi tehdä monta mielenkiintoista havaintoa liittyen niihin mielikuviin ja argumentteihin, joita eri osapuolet liittävät käsiteltäviin asioihin ja käsitteisiin.

Karkeasti ottaen voidaan rintamalinjat vetää seuraavasti:  yhtäällä sanasodassa ovat ryhmittyneenä marjanpoimijoiden työnantajat, pääoman ja työvoiman ”vapaata liikkuvuutta” puolustavat poliitikkot ja mielipidevaikuttajat ja heitä avustavat punavihreät humanistit, joiden mielestä kaikki tekijät, jotka tuovat ulkomaalaisia Suomeen, ovat luonteeltaan positiivisia ja toivottavia, ja toisella puolella meillä on ihmisiä, joiden mielestä halpatyövoiman palkkaaminen maailman ääristä poimimaan marjoja teollisella tehokkuudella ikivanhoihin jokamiehenoikeuksien nojalla on niin luonnonvarojen, jokamiehenoikeuksien, että halpatyövoiman hyväksikäyttöä.

Ensinnäkin on suorastaan häkellyttävää huomioida kuinka entiset sosialistit ja heidän ideologiset jälkeläiset ovat värväytyneet globalisaatio-kapitalismin puhemiehiksi ja -naisiksi polkien niin suomalaisten kuin ulkomaalaistenkin työntekijöiden palkkoja ja työehtoja. Kaakkoisaasialaisen halpatyövoiman maahantuonti perustellaan sillä, että suomalaiset ovat niin laiskoja, etteivät kuitenkaan marjoja poimi. Mutta onko kyse tosiaan laiskuudesta? Ainakaan sillä palkalla, millä thaimaalaiset ja vietnamilaiset marjoja poimivat, ei Suomen kaltaisessa korkean elintason maassa tee juuri mitään. Ruotsissa vietnamilaiset marjanpoimijat nousivat hiljattain avoimeen kapinaan parempien työehtojen puolesta, ja Suomessa on thaimaalaisille poimijoille järjestetty vaatekeräyksiä.

Paikalliset alkuasukkaat, jotka kehtasivat epäillä muurahaisarmeijan invaasioita omille sienestys- ja marjastuspaikoilleen leimattiin arvatenkin kapeakatseisiksi junteiksi. Totuus on kuitenkin se, että globaali kapitalismi ja sen aiheuttama siirtolaisuus, jossa elintaso, työvoima ja palkka eivät koskaan kohtaa, nöyryyttää niin siirtolaisia kuin kanta-asukkaitakin. Nälkäpalkalla korvessa heiluva thaimaalainen ei rikastuta suomalaista kulttuuria, eikä edes suuremmin itseään, vaan työnantajaansa.

Ohessa Kansan Uutisten artikkeli marjanpoimijoiden arjesta.

Ruotsalainen Totuusministeriö

Yhteiskunnallinen satiiri on jo pitkään kuulunut poliittisen debatin ja keskustelun vakiokalustoon. Joskus, itseasiassa yhä useammin, käy kuitenkin niin, että ”he,” niin sanotusti, ”tekevät sen itse.” Olkaa hyvät.

Länsinaapurimme Ruotsi on tunnetusti huomattavasti avoimempi, moniarvoisempi ja kaikinpuolin tiedostavampi yhteiskunta Suomeen verrattuna. Tästä huolimatta on myös Ruotsissa jouduttu heräämään pahan vaaniviin voimiin, jotka manifestoituvat muukalaisvihamielisyytenä ja nettivihana. Nyt on Ruotsin oikeamielisten mitta tullut täyteen, ja isoveli hallitus on perustanut virallista totuutta säteilevän ja myyttejä murtavan totuusministeriön, jonka tehtävänä on osoittaa ”muukalaisvihamieliset myytit” epätodeksi. On tullut aika lopettaa muukalaisvihamielisyyden kritiikitön hyssyttely. Argumentit ja faktat seuraavat toinen toistaan tasaisena virtana, murtaen muukalaisvihamielisyyden pahuuden patouman. Katsotaanpa:

Myytti 1: Käynnissä on massamaahanmuutto, jonka tuloksena ruotsalaiset joutuvat vähemmistöön omassa maassaan

Väitehän on yksiselitteisesti naurettavan harhaanjohtava, mutta rautalangasta vääntäen totuusministeriö tyrmää:

Myytti pohjautuu olettamukseen, että ulkomaalaistaustaisista ei voisi koskaan tulla ruotsalaisia..

Ja tämä on totuus. On täysin turha väittää, että menossa olisi joku mukamassamaahanmuutto. Maahanmuuttajat ovat ruotsalaisia, joten ruotsalaisten osuus ei maahanmuuton ansiosta voi vähetä. Yhdessä sukupolvessa maahan muodostettu uusruotsalaisvähemmistö käsittänee tässä vaiheessa n. 20% (totuusministeriön mukaan 15%), mutta se ei siis muuta ruotsalaisten osuutta väestöstä.

Myytti 2: Suurin osa niin-sanotuista pakolaisista eivät täytä pakolaisen määritelmää.

Tässä totuusministeriö ei näe tarpeelliseksi edes vastata kysymykseen pakolaisista. Sen sijaan puhutaan suojelutarpeesta, ja syyllistetään niitä, jotka nillittävät. Totuusministeriö lataa taka-vasemmalta:

Se, joka väittää että suojelutarpeisten kategoriaan kuuluvien ei tulisi saada turvapaikkaa Ruotsista on siis sitä mieltä, että meidän tulee heittää ulos ihmisiä, jotka ovat kidutus- tai kuolemantuomion uhan alla.

Turha tässä on pakolaisista ja niiden määritelmistä puhua niin kauan kun maailmassa on suojelun tarpeessa olevia ihmisiä. On täyttä roskaa väittää, että pakolaiset eivät täytä pakolaisen määritelmää, siksipä puhummekin suojelutarpeesta emmekä itse aiheesta. Myytti murrettu.

Totuusministeriön totuudenmukainen ja pelkäämätön tapa tarttua valheellisiin uskomuksiin on ihailtavaa, ja argumenttien taso lienee lukijalle selviö tässä vaiheessa. Poimitaan kuitenkin vielä pari esimerkkiä myyteistä ja niiden murtamisesta.

Myytti 8: Maahanmuutto johtaa rikollisuuden aaltoon

Tämä myytti on helppo murtaa. Väite on väärä, koska:

Useat rikokset jäävät selvittämättä tai ilmoittamatta…

Puhumattakaan siitä, että

Ulkomaalaissyntyisten yliedustus rikostilastoissa johtuu mm. siitä, että Ruotsiin saapuu paljon nuoria miehiä, jotka ovat normaalisti yliedustettuina tilastoissa.

Eli turha väittää, että maahanmuutto olisi johtanut rikollisuuden lisääntymiseen. Seuraava!

Myytti 12: Jos kyseenalaistaa maahanmuutto- ja integraatiopolitiikan, saa rasistin leiman

Tämä nyt on myytti jos mikä! Sitä paitsi:

Se, joka argumentoi rasististen ja ulkomaalaisvihamielisten myyttien pohjalta saa usein kohdata voimakkaita, ja oikeutettuja, vastareaktioita.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että se joka väittää, että Ruotsiin saapuvat maahanmuuttajat eivät muka olisi ruotsalaisia saa varautua rasistin leimaan, ja hyvä niin.

Tässä kaikki tältä kertaa, totuusministeriöstä kiitos ja näkemiin.

Eurooppalaisen kansallisyhteisöllisen ajattelun suunta

Toisesta maailmansodasta lähtien ovat eurooppalaiset kansallismieliset liikkeet olleet suurimmaksi osaksi pieniä ja huonosti menestyneitä. Tähän asiaintilaan löytyy monta syytä.

Suurimpana syynä on kuitenkin nähtävä jatkuva ideologinen propaganda ja myyräntyö niin kansallismielisyyttä kuin länsimaista kulttuuria yleensäkin, sen identiteettejä ja yhteisöjä, vastaan. Globaali markkinatalous ja sen esitaistelijat, liberaalit, pyrkivät murtamaan antimaterialistiset identiteetit ja arvot, koska ne nähdään usein markkinoita ja kauppankäyntiä rajoittavina tekijöinä. Toisaalta vasemmisto, eritoten uusvasemmisto, on jo pidempään pyrkinyt purkamaan kansalliset ja perinteiset identiteetit sillä tekosyyllä, että ne ovat itseasiassa sortavia rakennelmia, joista yksilön tulee emansipoitua. On lähes rikollista olla sitä mieltä, että kollektiivilla nimeltä suomalaiset olisi mitään omia ryhmä-intressejä, tai edes historialliseti, kulttuurisesti ja etnisesti määrittyvä ryhmä-identiteetti. On paradoksaalista, että suomalaista yhteisöllisyyttä ja kansalaisyhteiskuntaa ollaan ajettu alas juuri sillä tekosyyllä, että se on sortavaa ja haitallista, mutta kun tämän yltiöindividualistisen ja hengettömän yhteiskuntakokeilun hedelmiä korjattiin Jokelassa ja Kauhajoella, patistettiin suomalaisia suurempaan yhteisöllisyyteen. Tämän yhteisöllisyyden tulisi oletettavasti rakentua jonkinsortin universalistisen humanismin aatteelle eikä mihinkään aitoon identiteettiin yhteisöllisyyden perustana.

Euroopassa kansallismielinen ja traditioon nojaava yhteiskunta-ajattelu on marginaalissa, eikä se ole kyennyt murtautumaan sieltä ulos. Puoluet ja liikkeet ovat yrittäneet vanhoilla iskulauseilla ja vanhentuneilla poliittisilla ohjelmilla niittää suosioita kansan keskuudessa, laihalla menestyksellä. Tarvitaan tuoreita ideoita ja nuorta verta. Tässä kirjoituksessa pohdin nykyajan ja tulevaisuuden taktiikoita ja strategioita.

Rapistuva hyvinvointi ja status quon heikkeneminen

Suomalainen yhteiskunta on atomisoitunut, sen vanhat rakenteet on purettu ja tilalle on tarjottu ideologista ja idealistista, solidaarista maailmankuvaa ja sossun luukkua. Populäärikulttuuri ja korkeakultuuri ovat sulaneet yhteen lähes erottamattomiksi, eikä niitä nykyajan arvonihilismillä voikaan erottaa. Harmaa ja kangistunut valtiokulttuuri on vallanut politiikan, joka on periaatteessa surkastunut virkamiesten ja puolueoligarkkien paperinpyörittelyksi, joka ei puhuttele keskiverto kansalaista.

Valtion byrokratiakoneisto on nielaissut kansalaisyhteiskunnan. On kuitenkin mitä todennäköisintä, että tämä valtiostruktuuri tulee muuttumaan radikaalisti seuraavien vuosikymmenien aikana. Huoltosuhteen huonotessa tulee se kutistumaan. Sirpaloitunut yhteiskunta taas ei koe samaa solidaarisuutta kanssakansalaisiaan kohtaan kuin sotien jälkeinen suomalainen sukupolvi, joka hyvinvointivaltion rakensi. Tämä johtaa hyvinvointivaltion takana olevan poliittisen tahdon häviämiseen, sillä ihmiset eivät ole motivoituneita ylläpitämään tulonsiirtojärjestelmää, josta he eivät koe hyötyvänsä, ykilöinä tai ryhminä. Yhdysvaltalainen yhteiskuntatieteilijä professori Robert D. Putnam on tehnyt tutkimusta niin yhteisöllisyyden kadosta (Bowling Alone: The Collapse and Revival of American Community), kuin monikulttuurisen yhteiskunnan solidaarisuus- ja luottamusvajeesta (E Pluribus Unum: Diversity and Community in the Twenty-first Century) Yhdysvalloissa.

Professori Putnamin tutkimuksista käy ilmi mm., että monikulttuuriset yhteiskunnat kärsivät luottamuksen ja yhteisöllisyyden puutteesta, että nämä asiat seuraavat toisiaan. Tämä luottamuksen puute ei koske pelkästään kanssaihmisiä, vaan myös hallintoa ja sen edustajia, oli kyseessä paikallishallinto tai kansallinen (tai meidän tapauksessamme, ylikansallinen) hallinto. Resurssien huvetessa tulevat ihmiset automaattisesti ymmärtämään nykyisen kansainvälisen hyväntekeväisyyden ylellisyytenä, johon ei ole varaa. Hallinnolla on kuitenkin rajallisesti liikkumatilaa, sillä se on jo ehtinyt luoda sosiaalitukiriippuvaisen väestönosan, joka pysyy rauhallisena tukien avulla.

Siellä, missä yhteisöä ylläpitänyt (tai oikeammin sanottuna sen korvannut) byrokratia rapistuu, on tarvetta jälleen orgaaniselle yhteisöllisyydelle. Siellä, missä luottamus yhteiskunnan päättäjiin ja yhteiskunnallisen kehityksen suuntaan haihtuu, löytyy tilausta uudelle politiikalle ja uusille näkemyksille. Juuri tähän rakoon on 2000-luvun kansallisyhteisöllisen ajattelun tähdättävä. On ymmärrettävä, että yhteiskunnallinen tilanne on hyvin erilainen kuin viime vuosisadan alkupuoliskon Euroopassa. Kylmän sodan jälkeinen amerikkalaisjohtoinen liberaali hegemonia ei ole tänä päivänä kiistaton, eikä sen suhteellisen vaikutusvallan hupeneminen ole tilapäistä. Olemme matkalla kohti uudenlaista maailmaa. Tätä uutta yhteiskunnallista ja maailmanpoliittista tilannetta varten tulee tämän päivän aktivistien muotoilla viestinsä ja stragiansa.

Viestin muotoilua ja muuta strategiaa

Kansallismielistä ajattelua on pitkään vaivannut eräänlainen negatiivinen pohjavire. Tämä on toki ymmärrettävää, kun pitää mielessä länsimaisen sivistyksen ja kulttuurin suunnan ja Euroopan kansojen uhanalaisen tilanteen. Tämän ajattelun tunnusomaisena piirteenä on katse menneisyyteen, jossa asiat olivat paremmin, ja yritys pitää kiinni siitä, mitä vielä eilisestä on jäljellä. Tämä asenne on mielestäni hylättävä, on aika keskittyä tulevaisuuteen. Täytyy myös miettiä hiemaan syvemmin viestin muotoilua ja kuinka sen saisi menemään perille. Kansallismielisten eurooppalaisten on käytävä sama kulttuuritaisto, jonka uusvasemmisto on käynyt eurooppalaista kulttuuria vastaan. Me tarvitsemme musiikkia ja muusikoita, kirjailijoita, akateemikkoja, poliitikkoja, aktiviteetteja, ym. Toisin sanoen, julkisuutta ei saa ilmaiseksi, vaan julkisuus on otettava valtaamalla julkinen tila. Meidän on pyrittävä tekemään ajattelustamme valtavirtaa.

1) Menneisyys vs. tulevaisuus

Mielestäni on kuitenkin aika hyväksyä, että menneisyyteen ei ole paluuta. On sopeuduttava nykypäivään ja suunniteltava tulevaisuutta varten. On osattava kuvitella tulevaisuuden yhteiskuntamme ja perustella miksi juuri meidän visiomme on oikea. Sen sijaan, että jatkaisimme vanhan järjestelmän rippeiden suojelemista on meidän lanseerattava uusi vaihtoehto, joka on perusteltava uusin argumentein uudesta näkökulmasta. Sen sijaan, että pelkästään kritisoisimme mielestämme haitallisia ilmiöitä tai negatiivisiä trendejä, on meidän lanseerattava positiivisia kehityskulkuja ja päämääriä. Suomalaisuus ei perustu pelkästään menneelle, sillä täytyy olla myös tulevaisuus. Identiteettime ja projektimme on oltava dynaaminen, taisteleva ja tulevaisuuteen katsova. Sillä on oltava visiota ja päämääriä, ei ainoastaan asioita, joita se yrittää estää ja vastavaikuttaa. On luotava uutta eikä pelkästään kierrättää vanhaa.

2) 0% Vihaa 100% Identiteettiä

Tämä iskulause on identitäärien kehittelemä. Sen tarkoitus on vastavaikuttaa sitä imagoa, että kansallismielinen ja traditionalistinen elämänkatsomus olisi nimenomaan vihaisa, kuten meille yritetään uskotella. Viestimme on muotoiltava siten, että se rakentaa identiteettiä ja yhteisöllisyyttä positiivisesti kehittelemällä uusia yhteisöjä ja kulttuurimuotoja, ei pelkästään vastustamalla ”vieraita vaikutteita”. Keskitytään enemmän Meihin ja vähemmän Heihin. Rakennetaan Meidän ympärille elinvoimaisia verkostoja, kulttuurivirtauksia ja muita positiivisia ideoita. Politiikkamme on lähdettävä meistä, identiteettime ja yhteisömme ytimestä, ei sen ulkopuolelta. Meidän on määriteltävä itse itsemme omalla tavallamme ja omin sanoin, eikä tehdä sitä ulkopuolisten pelisäännöillä. Tämä on meidän identiteettimme, meidän kulttuurimme, eikä ulkopuolisilla ole oikeutta sitä määritellä.

3) Ruohonjuuritason verkostoituminen ja yhteisöjen luominen

Valtiovallan vetäytyessä tulee paikallisyhteisöille ja yhteisöllisyydelle jälleen kysyntää. Ihmiset hakevat yhteisöllisyydestä kuulumisen ja turvallisuuden tunnetta, jota liberaali ihmiskäsitys ja valtiokoneisto eivät enää kykene tarjoamaan. Kansalaisyhteiskunta tulee jälleen kasvamaan vetäytyvän valtiovallan tilalle. Tänään on mahdollista perustaa samanmielisten ja samalla alueella asuvien kesken esimerkiksi uhreiluseuroja, kulttuuriseuroja ja toimintaa, lähikauppoja tai muita paikallisia pienyrityksiä, jotka kaikki tukevat orgaanisen paikallisyhteisön ja identiteetin vahvistumista.

Suuntakaamme katseemme tulevaan.

”Maailmanloppu” ja siihen valmistautuminen?

Viime vuosina ja vuosikymmeninä ovat (post-)apokalyptiset skenaariot olleet näkyvästi esillä mm. populäärikulttuurissa. Ajan henki 1990-luvun kylmän sodan jälkeisestä optimismista on nopeasti kääntynyt kulttuuriseksi pessimismiksi uudella vuosituhannella, ja maailmanlopunskenaarioita on viljelty mitä erilaisimmissa muodoissa länsimaissa. Maailmanloppu on käsitteenä mielenkiintoinen ja ”apokalyptisyys” kulttuurisena ilmiönä vähintäänkin analyysin arvoinen. Kertooko teeman suosio ja levinneisyys jotain olennaista ajastamme? Mihin katosi ennen niin yleinen usko tulevaisuuteen ja ihmiskunnan riemumarssiin kohti horisontissa häämöttävää täydellisyyttä? 

Käsitteenä maailmanloppu on kulttuurille tai sivilisaatiolle se mikä kuolema on ihmiselle  – se ei välttämättä tarkoita ihmiskunnan sukupuuttoon kuolemista tai planeetan tuhoutumista, vaan valtavaa systeemin romahdusta, totaalista yhteiskunnallista ja moraalista hajoamista, auktoriteettien katoamista ja yhteiskuntajärjestyksen rappiota, palaamista ”vuoteen nolla”. Mahdollisia syitä ja kataklysmejä maailmanlopulle on monta. Jälkimoderni liberaali viher-vasemmisto näkee väestönkasvun ja ilmastonmuutoksen uhkatekijöinä, internetin foliohattuteoreetikot uskovat Maya-kalenterin ”ennustamaan” maailmanloppuun, nk. maahanmuuttokriittiset näkevät islamisaation tuovan Eurooppaan uuden etnisten ja uskonnollisten konfliktien riivaaman ”pimeän keski-ajan”, tai suoraan islamilaisen kalifaatin, mainitakseni vain muutama ajallemme tyypillinen maailmanlopunskenaario. Spengleriläiseen ja yleensä konservatiiviseen, anti-liberaaliin kulttuurifilosofiaan kallellaan olevat näkevät oman länsimaisen sivilisaationsa näivettymisen eräänlaisena maailmanloppuna, yhden historiallisen systeemin kuolemana. Toki Spengler, konservatiivivallankumoukselliset ja nykyinen Uusi Oikeisto eivät ole ainoita systeemikriisiä ennustavia tahoja. Mm. arvostettu marxilainen taloustieteilijä Immanuel Wallerstein ennustaa suurta epävakautta seuraavalle viidenkymmenen vuoden ajanjaksolle, sillä hänen mukaansa nykyinen maailmanjärjestelmä on käynyt tiensä loppuun, ja että tämän järjestelmän tulee korvaamaan uusi, erilainen järjestelmä kriisien vaivaaman siirtymäkauden jälkeen. Wallersteinin yksi suurimmista teemoista, Ydin – Periferia -asetelma, esiintyy myös Marxin kirjoituksissa ja Spenglerin käsitteissä Maailmankaupunki ja Provinssi.

Mitä viihteen ja populäärikulttuurin fiksaatio maailmanloppu-teemaan kertoo ajastamme? No ainakin sen, että liberaali, 1800-lukulainen edistysusko on kokenut kolauksen, historia ei loppunutkaan ja lännen (Yhdysvaltojen) ylivallan suhteellinen hiipuminen ennustaa epävakaata, vaikeasti ennustettavaa lähitulevaisuutta. Moninapaisen maailman muodostuessa usko lännen ja liberaalin teologian ylivoimaisuuteen heikkenee samalla kun näyttämölle astuu uusia ajatusmalleja, jotka taistelevat aikalaistemme epävarmoista sieluista. Samalla voimme nähdä uudessa uskonnollistyyppisessä maailmanlopun ennustamisessa enteitä Spenglerin mainitsemasta toisesta uskonnollisuudesta, joka tulisi nostamaan päätään sivilisaation ehtoovaiheessa hänen ennustuksena mukaan. Maailmanlopun odottelu kertoo myös paljon todellisista kehityskuluista, jonka ajan henki tuntuu aavistavan. Heikenneet tai kokonaan puretut perinteiset instituutiot, arvot ja ideniteetit ovat johtaneet sosiaalisen koheesion rappeutumiseen ja yhteiskunnalliseen muutokseen, joka on vertaansa vailla. Globalisoituva ”maailmankylä”, jonka piti olla yhtenäisyyden ja ihmisyyden nimeen vannovaa kehitystä parempaa kohti onkin paljastunut keskenään riitaisaksi kakofoniaksi, jolla ei olekaan yhteistä suuntaa tai käsitystä ihmisyydestä. Kaikki mikä oli entisinä aikoina ollut vuosisatoja pysyvää, lähes ikuista, on pyyhkiytynyt lähes olemattomiin muutamassa vuosikymmenessä. Yhteiskunta, joka ennen oli kaikkien oma, vaikuttaa yhtäkkiä vieraalta ja tuntemattomalta, arvaamattomalta. Taloudellinen lama, nopeasti leviävät tartuntataudit, lisääntynyt terrorismi, kouluampumiset ja Sellon massamurha ovat olleet omiaan lietsomaan tätä arvaamattomuuden tunnetta ja ahdistunutta ilmapiiriä. Sukupolvi, jolle on koko sen elämän ajan uskoteltu, että se on syntynyt suurimpaan vaurauteen ja oikeudenmukaisuuteen alati vaurastuvassa ja oikeudenmukaisemmaksi muuttuvassa maailmassa huomaakin yhtäkkiä, että edessä saattaa olla pitkä alamäki.

Valmistautuminen?

Samaa tahtia kuin häämöttävän maailmanlopun nimeen vannovat lahkot ja liikkeet lisääntyvät ja kasvavat, sitä enemmän kehittelevät he selviytymisstrategioita. Kirjoja ja oppaita, joissa neuvotaan kuinka selviytyä erilaisista skenaarioista on enemmän kuin pystymme laskemaan. Yleisiä strategioita ovat ruuan ja veden varastoiminen, turvallisen pakopaikan valmistelu, suunnitelmien laatiminen, jne.

Kuinka anti-liberaaliin ajatustraditioon nojaavaan eurooppalaisen tulisi valmistautua ennustettuun epävakauden aikakauteen? Vaikka läntinen sivilisaatio on jo pidemmän aikaa ollut hiipumassa valtansa ja vaikutusvaltansa lakipisteestä, ei tätä kehityskulkua tarvitse nähdä yksinomaan negatiivisena vaan sen voi myös nähdä luonnollisena, peräti väistämättömänä. Anti-liberaalille se on ennen kaikkea liberaalin, amerikkalaiseen hegemoniaan nojaavan maailmanjärjestyksen kuolinkorahtelua, joka tarjoaa mahdollisuuksia uudelle ajattelulle ja järjestäytymiselle. Tämän oivallettuamme voimme alkaa miettimään mitä haluamme tehdä ja miten. Monet poliittisen vasemmisto-oikeistospektrin ulkopuolella olevat yhteiskunnalliset aatteet ovat alkaneet luomaan valtion ja julkisen sektorin byrokratian ulkopuolella eksistoivia, riippumattomia verkostoja ja yhteisöllisyyden muotoja. Uudet kollektiivit ja identiteetit tekevät tuloaan, ja kiinnostus niitä kohtaan on kasvamassa sitä mukaan kun yksilö huomaa olevansa täysin heikentyvän valtiostruktuurin ja byrokratian armoilla. Koheesion ja yhteiskunnallisen pääoman huvetessa tulevat uudet yhteisöllisyyden muodot valtaamaan alaa takaisin valtiolta ja julkiselta sektorilta, ne tulevat tuottamaan omia palveluitaan, pyörittämään omia vaihtoehtoisia taloudellisia ja kaupallisia minisysteemejä. Pyrkimyksenä on luoda mahdollisimman omavaraisia paikallisverkostoja ja yhteisöjä, jotka kykenevät huolehtimaan turvallisuudestaan ja elinehdoistaan valtion muuttuessa yhä kyvyttömämmäksi huolehtia niistä palveluista, jotka sille on ”ulkoistettu”.