Kabulin pormestari ja demokratian palkkasoturit

Syksyn aikana käytiin tiedotusvälineissä erikoista juupas-eipäs väittelyä siitä, millä termillä Suomen osallisuutta Afganistanin operaatiossa oikein pitäisi kutsua. Karkeasti yksinkertaistaen mediassa hilluneilla oli kahdenlaisia mielipiteitä:

1) Suomalaisten joukkojen läsnäolo Afganistanissa osana NATO:n johtamaa koalitiota on osallisuutta sotaan.

Tai vaihtoehtoisesti,

2) Afganistanissa ei käydä sotaa, ja vaikka käytäisiin, suomalaiset eivät siihen osallistu, ja vaikka osallistuivat, ei se ole sotaa vaan rauhanturvaamista.

Ensimmäinen mielipide näyttäisi perustuvan jonkinlaiseen käsitykseen sodan universaalista tuomittavuudesta. Sen esittäjille tuntuu yleensä riittävän, että saadan todistetuksi, että suomalaiset joukot ovat nimenomaan sodassa. Sota –  ikään kuin sillä sanalla olisi voima tuomita joukkojen olemassaolo moraalisella tasolla. Väittelyn ensimäisellä osapuolella ei ole esiintynyt haluja sen suurempaan kyseenalaistamiseen operaation motiiveista ja tarkoitusperistä. He nyt vain ovat sitä mieltä, että sitä pitäisi kutsua sodaksi. Heidän kantansa perustunee vasemmiston valikoivaan pasifismiin.

Sota-nimitystä vastustava osapuoli on koostunut enimmäkseen hallituspuolueiden edustajista. Heidän mielestään kyseessä on rauhanturvaoperaatio. Suomalaisjoukot ovat sitäpaitsi ”rauhallisessa pohjoisessa”. Tälle osapuolelle, toisin kuin sota-nimityksen kannattajille, on myös ollut ehdottoman tärkeää muistuttaa joukkojen ja operaation hyvistä, demokraattisista tarkoitusperistä. Naisten asema, talibanin hirumuhallinto, demokratian ja ihmisoikeuksien turvaaminen, näitä kaikkia on käytetty motiiveina suomalaisjoukkojen osallistumiselle.

Totuus on kuitenkin se, että Afganistanissa on käynnissä sisällissota, joka käy nyt aikaisempaa intensiivisempänä, ja se on levinnyt viimeisen vuoden aikana toden teolla myös naapurimaa Pakistaniin. Sisällissodassa ovat vastakkain karkeasti ottaen Amerikkalaisten asettama banaanivaltion keskushallitus, jonka johdossa istuu Hamid Karzai, liikanimeltään Kabulin pormestari (liikanimi tulee hänen rajallisesta vallastaan, joka tuskin yltää Kabulin ulkopuolelle) ja toisella puolella erinäisten heimoliittojen, talibaanihallinnon tukijoiden ja ulkomaalaisten islamistitaistelijoiden koalitioita. Liittolaissuhteet syntyvät ja katkeavat Machiavelliläiseen tyyliin. Sanoivat Alexander Stubbit ja muut mitä hyvänsä, alueella käydään sotaa ja suomalaiset tukevat toista sotaa käyvää osapuolta. Vaikka suomalaiset eivät varsinaisesti ole taistelijan roolissa Afganistanissa ei se ole mikään peruste sille, etteikö sotaa olisi. Kyllä komppanian kokkikin on mukana sodassa vaikka ei taisteluihin osallistuisi. Väitteet, että sotaa ei olisi, tai että suomalaisjoukot eivät siihen olisi osallisina ovat siis valheellisia. Jäljelle jäävät perustelut.

Alunperin Afganistaniin mentiin etsimään pääpirua, Osama Bin Ladenia. Häntä ei ole löytynyt opeeration kahdeksan vuotisen keston aikana. Voi olla, ettei löydykään. Monet ovat sitä mieltä, että hän on ollut kuolleena jo seitsemän vuotta. Jotkut menevät niinkin pitkälle, että he väittävät länsimaisen koalition ”pitävän häntä elossa” oikeuttaakseen jatkuvan, yhä absurdimman, terrorismin vastaisen sotansa.[1] Bin Ladenin jahtaaminen jätettiin joka tapauksessa sivummalle, sillä Afganistanin operaatiota seurasi nopeasti liittouman hyökkäys Irakiin, tekosyynä kummittelevat massatuhoaseet. Niitäkään ei kovista etsinnöistä huolimatta löytynyt. Molemmat maat saivat kuitenkin kuin lahjaksi vapauden ja demokratian. Ikävä kyllä äänestäminen on hengenvaarallista ja järjestelmä valmiiksi läpikorruptoitunut. Pari päivää sitten saimme kuitenkin kuulla Tony Blairin, Irakin sodan toisen arkkitehdin suusta, että perimmäinen syy invaasioon oli vallanvaihto. Saddam Hussein ei enää ollut Anglo-Amerikkalaisille intresseille myötämielinen, ja hänet vaihdettiin ja tilalle asetettiin demokraattinen hallitus. Irakin öljy ja strateginen asema Iranin naapurimaana olivat omiaan lisäämään ihmisten skeptisyyttä koko touhua kohtaan alusta lähtien. Tony Blair perusteli sotaan lähtemistä:

”Tämä oli tietysti päällimäisenä mielessäni. [Saddamin] alueellinen uhka. Myös se, miten alue tulisi muuttumaan ja mihin suuntaan se loppujen lopuksi kehittyisi alueena, ja ajattelin ja uskon edellen, että niin kauan kun hän on vallassa, aluetta olisi ollut vaikea muuttaa oikeaan suuntaan.”

Tony Blair[2]

Myös Afganistan sijaistee strategisesti mielenkiintoisella paikalla Iranin, Venäjän, Intian ja Kiinan keskellä. Senaattori McCain vaati jo vuonna 2005 pysyvien sotilastukikohtien perustamista Afganistaniin. Esitystä hän perusteli ”pitkäaikaisilla turvallisuus interesseillä joita Yhdysvalloilla alueella on”.[3]Tämä lausunto annettiin amerikkalaisdelegaation vierailulla Afganistanissa presidentti Karzain luona. Delegaatioon kuului mm. Yhdysvaltain nykyinen valtiosihteeri, Hillary Clinton. Tähän mennessä amerikkalaiset ovat käyttäneet miljardeja dollareita sotilaalliseen infrastruktuuriin Afganistanissa, esimerkiksi tämän vuoden tammikuussa aloitettiin pysyvien sotilasinstalaatioiden rakennus Kandaharissa 1.6 miljardin dollarin budjetilla.[4] Amerikkalaisten ja heidän liittolaistensa sotilaallisen läsnäolon kasvu ja todennäköinen pitkäkestoisuus tässä strategisesti tärkeässä maailmankolkassa ei ole jäänyt venäläisiltäkään humioimatta. Venäjän suurlähettiläs Kabulissa, Zamir Kabulov, on sanonut NATO:n kasvavan läsnäolon olevan Venäjälle potentiaalinen uhka.[5]

Suomessakin olisi aika keskittyä kysymään ja selvittämään miksi Suomi on mukana Afganistanissa. Siitä on keskusteltu paljon vähemmän kuin operaation korrektista nimikkeestä. Jotkut saattavat nähdä kutkuttavan yhtäläisyyden erillissota-nimityksen historiassa. Käytetyllä termillä tai sanalla itsellään tuntuu olevan historiaa ja todellisuutta muovaava ominaisuus meille suomalaisille. Kenties jäänne muinaisen pyyntikulttuurin taikauskoisuudesta?

~ Kirjoittanut huccareissu : 14 joulukuun, 2009.