Oodi Pohjolalle

Suomeksi Pohjola tai Pohjoismaat, skandinaavisilla kielillä Norden, anglosfäärissä yleensä yksinkertaisesti Scandinavia (sivistyneemmät osaavat käyttää termiä ”Nordic countries”, joka tiedostaa eron pohjois-germaanisen Skandinavian ja laajemman Pohjolan eron). Pohjoismailla tarkoitetaan perinteisesti Suomea, Ruotsia, Norjaa, Tanskaa ja Islantia, sekä näihin kuuluvia itsehallinnollisia alueita kuten Ahvenanmaa ja Fäärsaaret. Pohjoismaat muodostavat omalaatuisen kulttuuripiirin, jota yhdistää ilmasto, maantiede, kulttuuri ja elämäntapa ja ennen kaikkea vuosituhansia kestänyt rinnakkaiselo ja tästä syntyneet vahvat historialliset ja valtiolliset siteet. Toisaalta, myös pohjoismaissa on tilaa hyvinkin suurelle alueelliselle vaihtelulle. Maailmankolkkamme alkuperäisasukkaina on meillä pitkä historia isiemme maassa, Pohjolan kansoista on tullut erottamaton osa pohjoismaista luontoa ja ilmastoa ja päinvastoin. Me olemme omalaatuisen maamme omalaatuinen väestö, joka on aikojen saatossa yhdistynyt osaksi tätä pohjoismaista kokonaisuutta, jonka kehitys on jatkunut katkeamatta tähän päivään saakka.

Historian havinaa

Niin pohjois-germaaniset kuin itämerensuomalaisetkin heimot, joista myöhemmin muodostui kansakuntia, ovat asuttaneet pohjoismaita ja itämeren rannikkoa vuosituhannet. Varsinkin itämerensuomalaisten kansakuntien kohdalla on vaikea puhua mistään esi-historiallisesta alkukodista, joka poikkeaisi suuresti nykyisistä asuinsijoistamme. Vaikka vaikutteita on tullut kaikista ilmansuunnista, ovat meidän kansamme ja kulttuurimme täällä muodostuneet ja me olemme synnyinsijojemme alkuperäisväestö. Myös skandinaaviset veljemme ovat saavuttaneet omat erityispiirteensä ja omaleimaisuutensa Norjan vuoristossa ja vuonoisilla rannikoilla, Tanskan pelloilla ja Ruotsin metsissä, Islannin tulisessa ja jäisessä maaperässä, eivät Euraasian aroilla. Aivan kuten pohjoinen luontomme kasveineen ja eläimineen, olemme myös me, pohjoisen ihmiset, sopeutuneet ja sopeuttaneet ympäristömme toimivaksi symbioosiksi. Pohjoismainen mielenlaatu ja pohjoismainen ihminen on yhtä paljon osa Pohjolaa kuin Pohjola on osa häntä.

Jo muinaisina aikoina olivat kauppa- ja muut yhteydet pohjois-Euroopan kansojen välillä tiiviitä ja yleisiä. Ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen taitteen jälkeen saapui maillemme jäädäkseen kristinusko ja sen myötä myös korkeampi poliittinen organisaatio, joka mahdollisti vahvempien hallinnollisten yksiköiden, todellisten eurooppalaisten kuningaskuntien, synnyn. Länteen syntyivät katolilaiset Tanskan, Ruotsin ja Norjan kuningaskunnat, idässä vaikutti kreikkalaisortodoksinen Novgorod. Suomalaiset, virolaiset ja baltialaiset heimot pysyivät pidempään esi-isiensä uskossa ja päätyivät kristillisten valtakeskuksien laajentumiskamppailun näyttämöiksi. Niin tanskalaiset, ruotsalaiset kuin norjalaisetkin tekivät valloitusretkiä, Paavin ja Kirkon siunaamia ristiretkiä, Itämeren itärannikon heimoja vastaan, mm. suomalaisia, hämäläisiä ja virolaisia heimoja vastaan. Vaikka nämä retkikunnat aluksi tuskin erosivat suuresti aikaisemmista viikinkiretkikunnista, pyrkivät ne myöhemmin kuningaskuntien vahvistuessa pysyvään alueelliseen laajentumiseen. Myös Itämeren rauhoittaminen kaupankäynnille oli tärkeä ristiretkien tavoite, sillä vuosituhannen vaihdetta seuranneina vuosisatoina oli sisämeremme sotatilaksi luonnehdittavassa tilassa. Baltialaiset ja itämerensuomalaiset heimot tekivät ryöstöretkiään niin itään kuin länteenkin, enimmäkseen kuitenkin Ruotsin ja Tanskan itärannikolle. Saksalaisten hansakauppiaiden ja roomalaiskatolilaisen kirkon tuella saatettiin myös Itämeren itärannikko läntisen kristillisen maailman yhteyteen.

Suomi ja Ruotsi

Suomen rooli ja jäsenyys pohjoismaissa on suureksi osaksi määrittynyt ruotsalaisen valtakauden ajoilta. Tämän historiallisen ja poliittisen tosiasian kieltäminen on turhaa. Vuosisatainen yhteiselo samojen poliittisten rajojen sisällä on vahvistanut metapoliittisen, eli politiikan ulkopuolista yhteyttä kansojemme välillä, vaikka toki tuo yhteys ulottuu aina esi-historiallisiin aikoihin, vuosituhansien, ei vuosisatojen, päähän. Lakimme, kirkkomme ja rajamme ovat tästä poliittisesta yhteydestä näkyvimpiä merkkejä, jotka ovat säilyneet nykyaikaan saakka.

Varsinkin Suomen ruotsinkielinen vähemmistö on profiloitunut pohjoismaisen poliittisen suuntauksen kannattajina, mutta olisi suuri virhe suoda heille siihen yksinoikeus. Myös suomenkielinen Suomi on täysivaltainen ja kiistaton osa pohjoismaista kielellistä ja kulttuurista variaatiota, eikä pohjoismaista kokonaisuutta tule nähdä tietyn politiikan tai aatesuuntauksen keppihevosena – Pohjola on käsitteenä täydellisesti poliittisen päätöksenteon yläpuolella. Sitä ei määrittele valtiollinen kaksikielisyys eikä pohjoismainen sosiaalidemokratia, vaikka nämä toki voivat olla pohjoismaisen mentaliteetin ja kulttuurin ilmenemismuotoja. Rautalangasta väännettynä olisi suuri tragedia, jos suomalaiset kieltävät Pohjolan ja pohjoismaisen yhteisön, koska vastustavat valtiollista kaksikielisyyttä.

Kaikesta huolimatta on Ruotsi ollut ja tulee vastaisuudessa olemaan lähin pohjoismainen naapurimme ja siitä syystä tulee se aina olemaan erityisasemassa pohjoismaissa suomalaisesta näkökulmasta, kun taas Norja ja Islanti ovat tiiviimmin olleet yhteydessä Tanskaan. Toisaalta, kuten Suomessa, ollaan myös Tanskassa ja Norjassa aika ajoin oltu närkästyneitä Ruotsin itsekeskeiselle aseenteelle johtavana pohjoismaana ja Ruotsin nykyinen kehitys huomioon ottaen on todettava, että Ruotsin tie ei ole, eikä saa olla, Pohjolan tie. Ruotsi, joka on onnistunut välttämään sotaa ja nälänhätää jo 200 vuotta, on tuudittautunut muita pojoismaita vahvemmin eräänlaiseen utopistiseen unelmaan, jossa se voi näyttää esimerkkiä muulle maailmalle moraalisella ylivertaisuudellaan. Mutta ikävä kyllä heidän ”moraalinsa” perustuu todellisuudesta vieraantuneelle jeesustelulle, joka on täysin epäkestävää Ruotsin kansallisen kehityksen kannalta. Ajatus Ruotsista pohjoismaisen hyvinvointivaltion ja kansankodin esikuvana on auttamatta vanhentunut ja ”ruotsalainen malli” on hylättävä.

Ruotsinkieli on silti tärkeässä asemassa pohjoismaista yhteistyötä ajatellen, eikä sen merkitystä tule vähätellä. Vaikka valtiollinen kaksikielisyys saattaakin olla turha, on itse kieli mielestäni tärkeä, sillä se toimii linkkinä myös muihin pohjoismaihin. Kaikista muista skandinaavisista kielistä on se luonnollisin meille suomalaisille, monestakin syystä, ja sen avulla on myös tanskan ja norjan ymmärtäminen helppoa. Kuitenkin juuri ruotsinkieli näyttäisi muodostavan suurimman kompastuskiven suomalaiselle pohjoismaisuudelle. Taustalla ovat 1800-luvun loppupuolella alkaneet maan sisäiset kielikiistat, jotka jatkuvat yhä kaksikielisyyden ympärillä. Kansallisvaltio on kuitenkin siirtymässä historiaan uusien poliittisten toimijoiden muodostuessa ja astuessa näyttämölle ja meidän on se ymmärrettävä. Kansallisvaltion väistyessä tulisi valtiollisen kaksikielisyyden tilalle muodostua paikallinen järjestys, jossa jokainen paikallisyhteisö voisi harjoittaa itselleen sopivaa kielipolitiikkkaa tarpeiden mukaisesti sen sijaan, että kaikki yritettäisiin sulloa yhteen ja samaan muottiin.

Viron kysymys

Vaikka Pohjoismaat käsitteenä saattaa tuntua kovin lukkoonlyödyltä ja valmiiksi määritetyltä, on osattava ajatella laajemmin. Kylmän sodan päätyttyä ja Neuvostoliiton romahdettua ilmestyi pohjoisen Euroopan kartalle jälleen uusia kansallisvaltioita, jotka olivat toisessa maailmansodassa joutuneet vieraan vallan alle. Baltian maista varsinkin Viro on jälleenrakentanut yhteyksiään niin Suomeen kuin muihinkin pohjoismaihin suurella innolla. Vaikka nykyään on trendikästä puhua jonkun maan ”brändistä” ja ”imagosta” tänä ylikaupallisena aikana, on kyse pohjimmillaan kansallisesta ja miksei ylikansallisesta identiteetistä. Viro on ryhtynyt innolla markkinoimaan itseään pohjoismaisena maana ja sen kulttuuripiiriin kuuluvana.

Minusta tämä on tervetullutta ja historiallisesti  ja kulttuurillisesti oikeutettua. Viron historia on osa Itämeren historiaa ja pohjois-eurooppalaista viitekehitystä siinä missä Suomenkin historia. Kulttuurillisesti ovat virolaiset luonnollisesti osa  samaa pohjois-eurooppalaista jatkumoa kuin Suomikin. Suomalaisesta näkökulmasta tämä kehitys on myös mielenkiintoista, sillä jos Viro tulee pysyvästi osaksi pohjoismaista yhteistyötä ja identiteettiä, tulee se täydentämään Suomen asemaa itämerensuomalaisena kansakuntana suurelta osin skandinaavisessa yhteisössä.  Se myös selventäisi pohjoismaista identiteettiä siinä mielessä, että se olisi entistä selvemmin kulttuurillinen eikä pelkästään kielellinen identiteetti. Jäämme siis mielenkiinnolla seuraamaan Viron ja virolaisten kehitystä tällä saralla. Suomalaisten ja virolaisten yhteistyön soisi muutenkin kehittyvän, sillä heimoveljinä jaamme itämerensuomalaisten kansojen kohtalonyhteisön.

Pohjolan tie – kulttuuripiirin keskuskeksi vai sen raja-alueeksi?

Kalmarin unionin ja Ruotsin suurvalta-aikakauden jälkeen ovat maamme ja kansakuntamme hiljalleen liukuneet eurooppalaisten – niin itäisten kuin eteläisten – valtakeskuksien periferiaan, samaan tapaan kuin koko Eurooppa on jäänyt anglo-amerikkalaisen hegemonian poliittiseen periferiaan. Tähän on selvät ja loogiset syyt, kuten asukaslukumme ja resurssiemme niukkuus ja poliittisen intohimon puute. Sen sijaan, että olisimme oma kulttuurinen ja poliittinen blokki, olemme eurooppalaisen poliittisen blokin raja-alue, joka muodostaa ainutlaatuisen ja ikiaikaisen kulttuuripiirin. Sen sijaan, että olisimme oman maailmamme keskus, olemme sen reunalla. Sen sijaan, että oma kulttuurimme olisi oman identiteettimme ydin, on sen korvannut pohjoismaiselle mielenlaadulle vieras rahavalta ja kuluttajayhteiskunta.

Ratkaisu on itsestäänselvä ja se nostetaan aika ajoin esille: Pohjoismainen liittovaltio tai unioni. Pari kuukautta takaperin nostettiin länsinaapurissamme Ruotsissa jälleen pöydälle ajatus Pohjoismaisesta unionista historijoitsija Gunnar Wetterbergin toimesta. Ajatuksena se saattaa kuulostaa monen mielestä epärealistiselta, kenties jopa vanhentuneelta, onhan meillä suuri ja mahtava Euroopan unioni. Mutta kysymys ei ollutkaan mistä tahansa valtablokista, joka tarjoaisi turvaa, vaan omasta valtablokista, jota elävöittäisi Pohjolan kulttuuri ja mielenlaatu. Tällä hetkellä kaikki pohjoismaat kuuluvat joko EU:iin tai Natoon (tai molempiin), lähinnä taloudellisista ja turvallisuuspoliittisista syistä. Mutta eikö pohjoismainen yhteistyö voisi vastata molempiin haasteisiin? Käsittäessään nykyiset Pohjoismaat nousisi väkilukumme 25 miljoonaan ja taloutemme olisi maailman kymmeneksi suurin. Maailmankolkkamme on vauras ja hyvinvoiva ja yhdessä potentiaalisesti melko omavarainen. Sanalla sanoen olisimme merkittävä eurooppalainen tekijä. Sotilaallinen yhteistyö on sekin sujunut kokemuksesta erittäin hyvin, eikä alueellinen koskemattomuutemme olisi kyseenalainen. Muuttuisimme kulttuuri-ja valtapiirin periferiasta sen keskukseksi, jota omat toiveemme ja oma henkemme ohjaisi. Meidän on tultava isänniksi omassa talossamme, se on historiallinen tehtävämme.

Pohjoismaita on usein luonnehdittu poikkeuksellisen tasa-arvoisiksi ja yksilönoikeuksia kunnioittaviksi yhteiskunniksi. Nimitykset ”tasa-arvo” ja ”yksilönoikeudet” voivat kuitenkin olla harhaanjohtavia. Tämä tasa-arvo on paljon vanhempaa perua, kuin uudemmat ”demokraattiset arvot”. Ne heijastavat sitä muinaista omavaraisuuteen ja oma-aloitteisuuteen perustuvaa pohjoismaisuutta, joka elävöitti esi-isiämme. Ei yksilöillä tai naisilla siihen aikaan ollut mitään erityisiä oikeuksia, päinvastoin, heillä oli velvollisuus elättää itsensä ja perheensä, velvollisuus olla oma-aloitteinen ja itsenäinen, sillä muu olisi ollut kunniatonta ja vastuutonta perhettä ja yhteisöä kohtaan.

Kaikki tämä saattaa kuitenkin kuulostaa erittäin korkealentoiselta, ja sitähän se onkin. Jotta tällaisesta liittovaltiosta olisi mitään hyötyä on myös ajan hengen muututtava. Jos sama kosmopoliittinen valtaeliitti joka meillä tällä hetkellä on muodostaisi myös potentiaalisen pohjoismaisen unionin eliitin olisi kaikki yhtä tyhjän kanssa. Monen asian on muututtava. Tämän kirjoituksen tarkoitus on lähinnä tarjota visio tulevaisuudesta, vaihtoehtoinen näkemys siitä, mitä me voisimme olla. Jos vain tahdomme.

~ Kirjoittanut huccareissu : 29 joulukuun, 2009.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggaajaa tykkää tästä: