Kevin McDonald ja aikamme ”juutalaiskysymys”
Niin kutsuttu juutalaiskysmys – nimikin jo herättää intohimoja – on varmasti aikamme vaietuin sosiaalinen ja poliittinen kysymys, se on niin vaiettu, etteivät ihmiset edes tiedä sen olemassaolosta. Tässä on erään kansallismielisen suomalaisen yritys hahmotella omaa käsitystään aiheesta amerikkalaisen professorin Kevin McDonaldin avulla.
Kevin Mcdonald – Kuka?
Kevin B. McDonald toimii professorina Kalifornian Yliopistolla ja hän on harvoja aikamme akateemikkoja, jotka ovat uskaltautuneet tarkastelemaan kriittisesti niinkin tulenarkaa ja latautunutta aihetta kuin juutalaisuus ja juutalainen vaikutusvalta läntisissä yhteiskunnissa, enimmäkseen Yhdysvalloissa. Hänen kiistellyimmät tieteelliset meriittinsä löytyvät evolutiivisen psykologian piiristä. Hänen teoriansa mukaan juutalaisuus on eräänlainen evolutiivinen ryhmä-strategia, joka auttaa juutalaisia selviytymään ei-juutalaisten kilpailijoiden keskellä, ja tästä näkökulmasta hän tarkastelee juutalaisuutta, niin maallista kuin uskonnollistakin. Tähän ryhmä-strategiaan on kuulunut m.m. pyrkimys endogamiaan (seka-avioliittojen välttäminen), kulttuurillinen segregaatio ja korkean koulutuksen suosiminen, joka on johtanut keskimääräistä korkeampaan älyykkysosamäärään.
Prof. McDonaldilla on odotettavasti paljon kriitikoita. Suurin osa kritiikistä keskittyy McDonaldiin itseensä, hänen henkilöönsä ja hänen oletettuihin piilotettuihin motiiveihin (juutalaisviha, rotuviha, jne). Hänen akateeminen työnsä on siinä mielessä uhkaava monen mielestä, että se kykenee tarjoamaan yhtenäisen perustan antisemitismille. Mielenkiintoinen yksityiskohta on kuitenkin se, että eräs hänen esseistään ehti kiertää juutalaisten keskuudessa eräänlaisena juutalaisuuden ylistyksenä, jolloin se otettiin avosylin vastaan, kunnes kävikin ilmi, että artikkelin kirjoittaja on ei-juutalainen ja jopa juutalaisvastainen, koska hän kirjoittaa euro-amerikkalaisesta näkökulmasta.
True story: a Jewess of my acquaintance, who happens to be a veteran of several mainstream Jewish organizations, tells of stumbling upon MacDonald’s essay “Understanding Jewish Influence.” As she read about the gobsmacking ability of Jews to obtain power and influence in Western societies, about our eminence in academia and law, about how our high intelligence and organizational skill are key to our ability to achieve such prominence, my friend’s chest swelled with ethno-religious pride and she forwarded the essay on to a former colleague of hers, also a functionary in a Jewish organization. The friend replied: “The article was written by a non-Jew! And an antisemite no less! Don’t forward it to anyone else!”
It’s a tiresome old story. Self-celebratory, triumphalist Jewish historiography looks a heck of a lot like much of the stuff we dismiss as “antisemitism.” Had Kevin MacDonald proposed the same thesis about a Jewish “group evolutionary strategy” but been careful to pleasure us Jews with the sort of masturbatory interpretation we like—you know how it goes, something along the lines of “look at everything those Jews have given us with this strategy of theirs, all the wonderful scholarship and Nobel Prizes and scientific advances and cutting-edge social science!”—you can be sure his work would have met a rather different reaction. A reaction more like that received by the recent University of Utah study that argued that the Ashkenazi Jewish population has acquired genetic traits that confer high intelligence.
– Joey Kurtzman [1]
Kevin McDonald itse on ottanut etäisyyttä White Power-ympyröihin ja hitleristeihin. Hän myöntää kuitenkin itsekin, että tutkimuksen edetessä ovat hänen omat mielipiteensä järjestäytynyttä juutalaisuutta kohtaan jyrkentyneet. Hän oli myös aivan hiljattain mukana perustamassa Yhdysvaltoihin nk. ”kolmatta positiota” (Third Position), joten ei häntäkään voida pitää poliittisesti neutraalina. Kolmas positio on kylmän sodan aikana syntynyt eurooppalainen kansallismielinen ideologia, joka pyrki irroittautumaan vasemmisto-oikeisto -akselin kaksiulotteisuudesta ja hylkäsi niin kapitalismin kuin kommunisminkin. Nähtväksi jää millaiseksi amerikkalainen kolmas positio hahmottuu. Hänen akateeminen työnsä, joka ei missään mielessä ole kiistatonta tai virheetöntä, on joka tapauksessa toiminut keskustelunavaajana tässä tulenarassa asiassa.
Luulen, että kirjani äänensävyssä tapahtuu merkittävä muutos ensimmäisestä kirjasta kolmanteen mennessä, yksinkertaisesti siitä syystä (niin haluaisin ainakin ajatella), että kolmanteen kirjaan mennessä tiesin paljon enemmän ja olin lukenut paljon enemmän. Ihmiset sanovat usein luettuaan ensimmäisen osan, että minä taidan todella ihailla juutalaisia. Mutta he tuskin sanovat samaa toisen ja varsinkin kolmannen, Krtiikin Kulttuurin jälkeen. Se johtuu siitä, että kolmatta kirjaa kirjottaessani olin jo muuttunut siitä ihmisestä, joka kirjoitti ensimmäisen kirjan.
-Professori Kevin McDonald
Culture of Critique ja järjestäytyneen juutalaisuuden kritiikki
Yllä oleva kääntyy ”Kritiikin Kulttuuriksi” suomeksi ja on McDonaldin juutalaiseen evolutiiviseen psykologiaan keskittyvän trilogian kolmas eli viimeinen osa. Nimi viittaa juutalaisten älykköjen, akateemikkojen ja poliitikoiden ja heidän johtamiensa liikkeiden halukkuuteen kritisoida länsimaita, niiden historiaa ja kulttuuria, ihmisiä ja tapoja. Vaikka kirja on trilogian kolmas osa voi sen kuitenkin lukea lukematta aikaisempia osia, sillä se seisoo omalla painollaan ja keskittyy omaan aihealueeseensa, ja kirjan alaotsikko on ”Evolutiivinen analyysi juutalaisesta osallisuudesta 1900-luvun poliittisessa ja yhteiskunnallisessa liikehdinnässä”. Kirja käy läpi useita yhteiskunnallisia ja poliittisia liikkeitä yhdysvalloissa, jotka ovat vaikuttaneet suurestikin yhteiskunnalliseen kehitykseen ja ajatteluun, ja jotka olivat tai ovat juutalaisten dominoimia. Näistä mainittakoon Frankfurtin Koulukunta, Psykoanalyysi ja 60-luvun vasemmistoradikalismi. McDonald on myös spekuloinut neokonservatiiveja tästä näkökulmasta, sillä he juontavat juurensa 60-luvun juutalaisiin vasemmistoradikaaleihin ja muutenkin heijastelevat yleistä liberaalia amerikanjuutalaista arvomaailmaa sisäpoliittisesti.
Kirja on mielenkiintoinen, jo pelkästään aiheensa vuoksi, mutta erityisesti sen takia, että se ottaa esille vailla kiihkoa sellaisia asioita, joista on voitava keskustella. Ei ole vaikea kuvitella, että vähemmistö kuten juutalaiset, joka on elänyt viimeiset pari tuhatta vuotta diasporassa pieninä yhteisöinä eurooppalaisissa ja islamilaisissa yhteiskunnissa, on muodostanut omanlaisen elämänkatsomuksen. Juutalaisgetot avautuivat vasta pari vuosisataa sitten ensimmäistä kertaa, ja juutalainen identiteetti on kauan ollut sidoksissa gettoihin ja ulkopuolisuuteen muusta yhteiskunnasta. Esi-modernissa Euroopassa olivat juutalaiset oma yhteiskuntaluokkansa ja kastinsa. He harjoittivat eri ammatteja, kuuluivat eri uskoon ja asuivat erillisillä asuinalueilla. Suurimman osan ajastaan Euroopassa ovat juutalaiset viettäneet tyystin erilaisessa asemassa muuhun väestöön nähden. McDonaldin kirjassa pääsemme systemaattisesti seuraamaan juutalaisen identiteetin ja yhteiskunnallisen liikehdinnän vuorovaikutusta. Materiaalinsa ja lähteidensä puolesta kirja onkin varsinainen löytö, vaikka McDonaldin johtopäätökset yksittäisissä tapauksissa tuntuvat turhan suorilta. Kuitenkin se kokonaiskuva, joka kirjasta välittyy, on uskottava. Juutalaiset ovat vahvasti yhteisöllisiä, hyvin järjestäytyneitä, heillä on vahva identiteetti ja he ovat yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaisia median, politiikan ja talouden saralla. McDonaldin opastuksella pääsee lukija lukemaan poliittisesti ja yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaisten juutalaisten ideologisia motiiveja, jotka usein kumpuavat juutalaisesta identiteetistä, tiedostaen tai tiedostamatta. Hyvä esimerkki juutalaisesta vaikutusvallasta Yhdysvalloissa on Amerikan Lähi-Idän politiikka, joka suosii Israelia vailla velvoitteita Israelin puolelta, ja puolustaa sen intressejä ”vapauden ja demokratian” nimissä.
Kokonaisuutena kirja on siis antoisa ja merkille pantava aiheensa puolesta. McDonaldilla on neutraali ja akateeminen ote, mutta hän tekee yhden suuren poikkeuksen muihin akateemikkoihin: hän tunnustaa sellaisen asian kuin eurooppalaisperäisten amerikkalaisten kollektiiviset ja ennen kaikkea legitiimit intressit, mikä on ennenkuulumatonta sitten 1960-luvun. Viimeisen 40-50 vuoden aikana ollaan valkoisia amerikkalaisia ruoskittu ja kasvatettu itseinhoon ja itsensä kieltämiseen sellaisella intensiivisellä painostuksella, että koko ajatus valkoisesta amerikkalaisesta identiteetistä ja yhteisöstä on vieras ja omituinen akateemisessa tekstissä. Mieleeni muistuu Newsweek:in artikkeli, jossa käytiin läpi rotuasioita Yhdysvalloissa ja siitä kuinka ihmiset suhtautuvat rotuun ja kuinka siitä puhutaan ja erityisesti kuinka lapset rekisteröivät rotuerot. Artikkelissa käy ilmi, että valkoiset eivät puhu rodusta lapsilleen, he yrittävät kokonaan sivuuttaa rodun minkäänlaisena tekijänä kun taas rodulliset vähemmistöt opettavat lapsiaan olemaan ylpeitä juuristaan, joka vuorostaan korreloi positiivisesti itsetunnon ja koulumenestyksen kanssa. Siitä, voisiko sama toimia valkoisten lasten kohdalla, torpattiin artikkelissa jyrkästi:
Vähemmistölapsia opetetaan olemaan ylpeitä entisestä historiastaan jo varhaisesta iästä alkaen. Hän huomasi, että tällä oli erittäin positiivinen vaikutus lasten itsetuntuntoon; eräässä tutkimuksessa käy ilmi, että mustat lapset, joita on opetettu olemaan ylpeitä perimästään, ovat todennäköisemmin aktiivisempia koulussa ja heillä on korkeampi itseluottamus.
Tämä johtaa kysymykseen, jota kaikki pohtivat mutta jota harva uskaltaa kysyä. Jos ”black pride” on hyvä Amerikan mustille lapsille, mihin se jättää valkoiset? On kauhistuttavaa edes ajatella, että lapsia opetettaisiin ”olemaan ylpeitä valkoisuudesta”.
Toinen mielenkiintoinen, joskin huolestuttava sitaatti samasta tekstistä liittyy alle kouluikäisten mielipiteiden muokkaamiseen. Amerikkalainen professori Phyllis Katz on vuosien ajan tehnyt tutkimustyötä lasten kanssa ja yrittänyt selvittää kuinka rodulliset ennakkoluulot syntyvät. Vastoin vanhentuneita odotuksia pystyvät jo sylivauvat erottelemaan eri rotujen edustajia ja jo kolmevuotiaat jaottelevat ihmisiä rodun perusteella. Katzilla on kuitenkin ratkaisu:
Katz huomauttaa, että se ajanjakso lastemme elämässä jolloin kuvittelemme, että on erityisen tärkeää olla puhumatta rodusta onkin juuri se kehityksellinen ajanjakso, jonka aikana lastemme mielet ovat saavuttamassa ensimmäiset johtopäätöksensä rodun suhteen.
Useat tutkimukset viittaavat siihen, että on olemassa kehityksellisiä ikkunoita – ajanjaksoja jolloin lasten asenteet ovat kaikkein alttiimpia vaikutuksille. Eräässä kokeessa lapsia laitettiin rodullisesti sekoitettuihin oppiryhmiin, jonka jälkeen katsottiin siirtyivätkö luokkahuoneessa syntyneet sekaryhmät välitunnin leikkeihin. Sekaryhmät toimivat ihmeellisen hyvin esimmäisen vuoden koululapsilla, kun taas kolmasluokkalaisiin se ei tehonnut juuri lainkaan. On siis mahdollista, että kolmanteen luokkaan mennessä, jonka jälkeen vanhemmat yleensä vasta alkavat puhumaan rotuasioista, on kehityksellinen ikkuna jo sulkeutunut.
Eikö kenenkään muun mielestä ole kummallista, että valkoiset amerikkalaiset eivät saa omata omaa identiteettiä, päinvastoin, heidän on käytettävä hyväksi ”kehityksellisiä ikkunoita” jonka aikana heidän on pyrittävä ohjelmoimaan lapsistaan mahdollisimman kovia anti-rasisteja? Ja tällaista suosittelee professori nimeltä Katz. 😉
Vaikka valkoisuus kalskahtaa monen suussa pinnalliselta ja vieraalta identiteetiltä eurooppalaisesta näkökulmasta, on se asetettava amerikkalaiseen kontekstiin. Amerikkalainen yhteiskunnallinen ajattelu on dominoiva myös Euroopassa, ainakin tämän asian suhteen, ja omat akateemikkomme ja yhteiskuntatietäjämme käyttävät ”suomalaisuutta” tai ”eurooppalaisuutta” täysin samalla tavalla kuin esimerkiksi Katz käsittelee amerikkalaista ”valkoisuutta” – se on väärä ja huono identieetti, josta eurooppalaisten / suomalaisten / valkoisten on vapauduttava. Lapsia voidaan aivopestä tämän hyvän asian puolesta, sillä on progressiivista, että esimerkiksi suomalaislapsilta kiellettään oikeus omaan etniseen identiteettiin. Tämänkaltaisen ajattelun etunenässä ovat usein olleet vasemmistolaiset juutalaisälyköt ja tutkijat 1960-luvulta lähtien. Heille perinteiset läntiset instituutiot ja identiteetit ovat sortavia ja vastenmielisiä, syystä tai toisesta. Tämä voidaan juontaa joko marxilaiseen ajatteluun, jossa kapitalismia ylläpitää perinteinen länsimainen kulttuuri, tai juutalaisten historialliseen kokemukseen diasporassa. Vanhanaikaiset lojaliteetit heimoa ja uskoa kohtaan estivät työväenluokkaa luomasta uutta uljasta sosialistista yhteiskuntaa, joten vanha yhtenäiskulttuuri oli murrettava osana sortavaa järjestelmää. Toisaalta juutalaisuuden elinkamppailu esi-modernissa katolilaisessa Euroopassa on myös varmasti muokannut asenteita merkittävästi nykyiseen suuntaan. McDonald:in mukaan kyseessä on yhteiskunnallinen vaikutus, joka tähtää juutalaisten aseman ja turvallisuuden parantamiseen. Varsinkin toisen maailmansodan juutalaisvainojen jälkeen ryhtyivät monet juutalaiset akateemikot, politiikot ja tutkijat arvostelemaan läntistä kulttuuria ja sen instituutioita. Professori McDonaldin tutkimus on mielenkiintoinen katsaus tähän teemaan ja sen problematiikkaan.
”Juutalaiskysmys”? Antisemitismi ja Israel lobby
Suomalaisista kaikki tämä tuntuu kaukaiselta, ison maailman touhulta, joka meitä tuskin suoranaisesti koskettaa. Täysin totta, eikä mielestäni Suomessa ole järkeä haaskata paukkuja juutalaiskysymykseen, sillä se tuo luultavasti enemmän haittaa kuin hyötyä kansallismieliselle ajattelulle. Toisin kuin Yhdysvalloissa tai joissain Euroopan maissa, ei Suomessa ole samalla tavalla vahvaa, järjestäytynyttä juutalaisuutta, joka kykenisi painostamaan muuta yhteiskuntaa tehokkaasti. On kuitenkin aina hyödyllistä ottaa asioista selvää ja hahmottaa itse vaikkapa tietynlaisen poliittisen ajattelun juuret, minkälainen aate sitä motivoi ja ketkä sitä tukevat. Mielestäni tärkeintä on oikeastaan tunnustaa ja tunnistaa juutalaisen vaikuttamisen olemassaolo, on tunnustettava järjestäytyneen juutalaisuuden omien intressien todellisuus ja niiden vaikutukset. Me emme voi sulkea silmiämme sellaiselta toiminnalta ja ideologialta, joka sotii identiteettiämme, olemassaoloamme ja autonomiaamme vastaan, harjoitti sitä kuka tahansa, mistä syystä tahansa. Esimerkiksi Frankfurtin koulukunta, joka oli täysin juutalaisälykköjen miehittämä ja juutalaisen miljonäärin rahoittama tähtäsi suoraan läntisen kulttuurin ja yhteiskuntajärjestyksen mitätöimiseen ja purkamiseen, sillä tekosyyllä, että se seisoi marksilaisen yhteiskunnan tiellä. Frankfurtin koulukunta pakeni New Yorkiin, Yhdysvaltoihin Hitlerin tultua valtaan, jossa he perustivat uuden instituutin. 1960-luvun kulttuurivallankumous ja kulttuurimarxismi, eli poliittinen korrektius, juontaa juurensa Frankfurtin koulukuntaan. Onko mahdollista, että on silkkaa sattumaa että he kaikki olivat aluksi yksinomaan juutalaisia ja onko sattumaa, että heidän viestinsä oli täydellisesti sitä kulttuuria ja yhteiskuntaa vastaan, joka oli vuosisatoja pitänyt juutalaisuutta eräänlaisena syntinä? Vai voiko juutalaisuus, identiteetti, olla yhtenä vaikuttimena? Jos sanot ”Kyllä”, saatat saada antisemiitin leiman. Ketään ei syytetä suomalaisvastaisuudesta jos hän väittää, että suomalaissiirtolaiset ovat ajaneet omaa etuaan kohdemaissa omien etujärjestöjensä kautta, tai että heillä on suomalaisina taipumus olla maltillisia sosialisteja, monet olivat jopa kommunisteja ja lakkojen järjestäjiä viime vuosisadan alkutaipaleella. Mutta jos analysoit juutalaisten toimintaa samalla kriittisellä tavalla, olet vaarassa joutua antisemitismisyytösten maalitauluksi. Miksi?
Näin kävi kahdelle Harvardin professorille, John Mearsheimerille ja Stephen Waltille, jotka julkaisivat kirjan nimeltä Israel lobby ja Yhdysvaltain ulkopolitiikka (The Israel Lobby and U.S. Foreign Policy) [2]. Mearsheimer ja Walt väittävät, että Yhdysvalloissa vaikuttaa vaikutusvaltainen verkosto, jolla on vaikutusvaltaa korkeimmissa poliittisissa elimissä presidenttiä myöten, ja että se on onnistunut saamaan oman näkemyksensä Israelista ja Lähi-Idästä valtavirraksi amerikkalaisessa mediassa. Lobby koostuu heidän mukaansa suurimmaksi osaksi amerikanjuutalaisista ja kristityistä siionisteista, ja se menee lomittain ja limittäin muiden poliittisten klikkien, m.m. neokonservatiivien, kanssa. Artikkeli, josta myöhemmin tuli kirja, on siis kahden Harvardilaisen professorin käsialaa, jotka käsittelevät kirjoituksessa omaa tutkimusalaansa. Lähtökohdiltaan se siis vaikuttaa laadukkaalta yhteiskuntapoliittiselta tutkimukselta. Vastaanotto oli kuitenkin lähes hysteerinen ja m.m. Alan Dershowitz tuomisti artikkelin saman tien antisemitistiseksi salaaliittoteorisoinniksi. Raivokas vastaanotto ja alun tuomitseminen kuitenkin todisti yhden Israel Lobby-kirjoituksen teeseistä: lobby oli laaja ja vaikutusvaltainen.
Vihaisten vastaväitteiden odotettu tsunami tuomitsi raportin, syyllisti sen kirjoittajat ja kielsi koko lobbyn olemassaolon – todistaen lobbyn laajan ja aggressiivisen läsnäolon ja pakottaen Harvardin poistamaan raportista nimensä.
-Edward Peck, entinen suurlähettiläs
Raportti keskittyi todistamaan, että Lobby on vaikutuksiltaan Yhdysvalloille haitallinen sen läpi runnoman Lähi-Idän ulkopolitiikan takia. Raportti tuskin käsittelee juutalaisuutta tai juutalaisia muuta kuin nimellisesti, ja silti se sai tuta antisemitismisyytösten koko sarjan ja asteikon. Ei siis ole kumma, että Kevin McDonald on myös saanut tuntea toisinajattelijan kohtalon. Vilkaistaanpa ihan mielenkiinnosta Yhdysvaltoijen nykyisen presidentin esikuntaa. Valkoisen talon Chief of Staff on Rahm Israel Emanuel, ja on monessa mielessä hän on presidentistä seuraava, eräänlainen adjutantti. Hän rekrytoi ja johtaa Valkoisen talon henkilökuntaa ja valvoo presidentin aikataulua. Hänen todellinen poliittinen valtansa riippuu monesta seikasta, ja se vaihtelee presidentistä toiseen. Emanuelia on kuitenkin New York Timesissa luonnehdittu vaikutusvaltaisimmaksi Chief of Staffiksi sukupolveen[3]. Hän on myös ollut vapaaehtoisena Israelin puolustusvoimissa ja hän on vahvasti Israel-myönteinen. Hänen nimityksensä voidaan nähdä tuloksena Lobbyn painostuksesta, sillä Obama on ollut monelle heistä pelottava kysymysmerkki[4] – täysin turhaan. Jenkeissä kysyttiin reilu vuosi sitten, voiko musta mies olla presidentti. Koska on aika kysyä, voiko palestiinalaismyönteinen olla presidentti?
Toisaalta juutalaiskysymystä pohtiessa unohtuu usein se tosiasia, että myös juutalaiset kamppailevat heikentyneen kansallis-uskonnollisen identiteetin kanssa ja seka-avioliittojen yleistyessä monet pelkäävät juutalaisuuden häviävän Israelin ulkopuolelta lähes kokonaan. Israel ja ja juutalaisjärjestöt kampanioivatkin kiihkeästi endogamian puolesta ja järjestävät ei-israelilaisille juutalaisille matkoja Israeliin ja keskitysleireille juutalaista identiteettiä vahvistaakseen.
Antisemitismi historiallisena ilmiönä on nykyisen historiallisen kerronan näkökulmasta lähes tulkoon käsittämätön ilmiö, sillä sille ei ole koskaan tarjottu (uskottavaa) motiivia, ei ole koskaan selitetty miksi ihmiset ovat olleet juutalaisvastaisia. Luin noin vuosi sitten Eero Kuparisen kirjoittaman Antisemitismin musta historia, joka oli oikeastaan vain pitkä lista juutalaisvastaisia tekoja, puheita ja tapahtumia vailla suurempaa analyysiä. Ei jääty kummastelemaan miksi, ne vain tapahtuivat. Ja näin juutalaisjärjestötkin usein asian näkevät: heitä vihataan, koska he ovat juutalaisia, mitään järkiperusteita on turha hakea, sillä niiden olemassaolo oikeuttaisi juutalaisvastaiset asenteet, ainakin jossain määrin. Juutalaisvastaisuus, eli antisemitismi, toisin kuin esimerkiksi ”islamofobia” tai ”russofobia” tai ”anti-amerikkalaisuus” on olosuhteista täysin irrallinen, perustavanlaatuinen luonnonvoima, jota voi vaikka verrata painovoiman lakiin: se vain on. Tästä seuraa täysin johdonmukaisesti se tapa, jolla antisemitismiä kohdellaan: se on mielensairauteen verrannollinen henkilökohtainen olotila. On toki totta, että juutalaisten ympärille on rakentunut niin mahtava mystiikka ja symboliikka, että aihepiiri vetää puoleensa myös kaikannäköistä tärähtäneistöä täysin vailla todellisuudenkäsitystä, villejä salaliittoteoreetikkoja, joiden fantastistisia ja fanaattisia vuodatuksia joudumme välillä kohtaamaan. Heidän tilansa on ikävä kyllä sairautta muistuttava, mutta eivät he mitenkään estä asiallista ja avointa keskustelua.
Riippumattomat 