Liberaali hegemonia politisoituneessa hyvinvointivaltiossa

Hyvinvointivaltio on historiallisessa mittakaavassa uusi ilmiö. Se voidaan nähdä loogisena seuraajana kansallisvaltiolle, tai oikeastaan modernia kansallisvaltiota täydentävänä tekijänä. Kansallisvaltio perustui ajatukseen, että kansan, etnisen ryhmän muodostaman demoksen, tulee olla yhtä valtion kanssa koska ainoastaan siten palvelee valtio kansan intressejä. Toisin sanoen, suomalainen kansallisvaltio perustettiin Suomen kansan etujen puolustajaksi, sen kehityksen turvaamiseksi ja sen itsenäisen tahdon toteuttamiseksi. Jotta kansan itsenäinen tahto olisi kuultavissa täytyi kansallisvaltioon kuulua erottamattomana kansanvalta, käytännössä edustuksellinen demokratia, joka kehittyi nopeasti ainoaksi hyväksyttäväksi hallitusmuodoksi sitä mukaan kuin usko ihmisten tasa-arvoon ja yhtäläisyyteen kasvoi. Liberaali ihmiskäsitys ja romantiikan aikakauden kansallinen ajattelu kehittyivät, ehkä joidenkin mielestä paradoksaalisesti, rinta rinnan ja ne ovat molemmat modernismin aikakauden ja valistuksen hengen tuotteita. Seuraavaksi aion katsoa, joskin rajallisesti, miten hyvinvointivaltio sopii länsimaisen sivilisaation dynamiikkaan ja ideahistoriaan.

Historia kehityksenä, kansallisvaltio luokkayhteiskuntana

Liberaali ihmiskäsitys on ensikädessä materialistinen ja rationaalinen, toisin sanoen se näkee ihmisen eräänlaisena kappaleena installaatiossa, jonka liikkeet ovat loogisesti laskettavissa taloudellisten vaikuttimien kautta. Samalla se asettaa ihmisyydelle arvon ja päämäärän. Siinä missä uskonnollinen kristinusko julistaa ihmiset samanarvoisiksi Jumalan edessä, näkee maallistunut ihmiskäsitys ihmiset tasa-arvoisiksi ei ainoastaan filosofisessa mielessä vaan konkreettisesti. Kenestä tahansa voisi tulla mitä vain, riippuen siitä mitä tabula rasalle piirretään. Moderni historiankäsitys näkee ihmisyyden tai ”ihmiskunnan” historian eräänlaisena suurena kehityskertomuksena, joka jatkuu katkeamattomana alkaen homo sapieksen ensiaskeleista 2000-luvulle saakka, ja se olettaa, että ihmistä ja inhimillisiä kulttuureja olisi aina johtanut ja elävöittänyt sama luonnonlakimainen sisäinen logiikka, joka vasta meidän aikanamme, ts. modernin länsimaisen sivilisaation aikana, olisi täydellisesti oivallettu. Kuten Oswald Spengler niin terävästi huomioi, käsittää moderni, lineaariseen malliin nojautuva historiakäsitys esimerkiksi ”taiteen” yhtenä jatkumona sen sijaan, että se näkisi eri aikoina vallinneita taiteen suuntauksia ja muotoja omina erillisinä kokonaisuuksina, jotka olivat aikaan ja paikkaan sidottuina ja tästä syystä omaavat korkeintaan muodollisen ja teknisen yhteyden ”taiteeseen yleensä”. Voidaanko esimerkiksi sanoa, että kivikautiset luolamaalaukset ovat saman hengen elävöittämiä ja samaa taidehistoriallista jatkumoa, prosessia, kuin esimerkiksi antiikin kuvanveisto tai mordernistinen impressionismi? Kuten jokin tietty kasvilaji on ympäristönsä ja perimänsä tuotosta, ovat myös ihmiskulttuurit aikaan, paikkaan ja perimään sidotut. Vaikka esimerkiksi ”taidetta” on esiintynyt lähes kaikissa vähänkin kehittyneimmissä ihmisyhteisöissä, on sen merkityksellä ja tarkoituksella ollut hyvin erilainen sisältö riippuen sitä luoneesta kulttuurityypistä.

Samalla tavalla käsitetään koko yhteiskuntakehitys muka katkeamattomana prosessina ensimmäisistä maatalousyhteisöistä ja heimoista nykyajan nk. informaatioyhteiskuntiin saakka. Varsinkin marxilainen yhteiskuntakäsitys näkee historian dialektisena prosessina, yhtälönä, jonka tekijöinä ovat eri yhteiskuntakerrostumien taloudelliset suhteet ja taloudellisten resurssien jako. Konfliktit, kärsimys ja paha syntyvät resurssien ja taloudellisen tuotannon välineiden epätasaisesta jaosta yhteiskuntaluokkien kesken. Jokainen yhteiskunta läpi historian on siis marxilaisessa analyysissä osa samaa kehitysjatkumoa, samaa dualistista luokkataistoa, joka toimii historian ja ”kehityksen moottorina” vieden meitä aina eteenpäin. Se miksi aikaisempina aikoina eläneet ihmiset eivät käsittäneet maailmaa näin johtuu yksinkertaisesti siitä, että heitä ”harhautettiin” esim. uskonnoilla ja muilla instituutioilla. Tämä maailmankuva on tyypillisesti länsimainen tai faustinen, kuten Spengler asian ilmaisee. Se antaa historialle tarkoituksen antamalla sille suunnan ja omalle viiteryhmälleen kohtalon antamalla sille historiallisen tehtävän. Kommunistit ja muut marxilaiset esimerkiksi haluavat luoda luokattoman yhteiskunnan, jossa konfliktit ja kärsimys häviävät luokka-erojen myötä ja maailma siirtyy ikuisuuteen. Historia on siis kamppailua kohti ”täydellistä ihmiskuntaa”. Liberaalit uskovat, että liberaalin demokratian levitessä yleismaailmalliseksi ideologiaksi ei sotia enää synny ja markkinat säätelevät itse itseään parhaimpaan mahdolliseen suuntaan, tästä esimerkkinä esimerkiksi Francis Fukuyaman useasti virnuilua herättänyt teoretisointi ”historian lopusta”. Neuvostoliiton sorruttua omaan mahdottomuuteensa ei liberaali-demokraattiselle kapitalismille näyttänyt enää löytyvän haastajaa, joten kamppailu oli voitettu ja kehitys melkein ”valmis”. Tapahtumia tulee yhä olemaan, mutta itse ”evoluutio” on ohi.

”Se mitä nyt todistamme ei välttämättä ole ainoastaan kylmän sodan loppu, tai tietyn sodanjälkeisen aikakauden päätös, vaan historian loppu sinänsä: toisin sanoen ihmiskunnan ideologisen evoluution päätepiste ja länsimaisen liberaalin demokratian leviäminen maailmanlaajuiseksi, ihmiskunnan lopulliseksi valtiomuodoksi.”

-Francis Fukuyama

Avarakatseiselle ja valveutuneelle tarkkailijalle tulisi kuitenkin olla selvää, että ”historia” eli ihmiskunta ei ole newtonilainen eloton kappale, joka pysyy paikoillaan tai liikkeessä riippuen siihen kohdistetusta voimasta. Sen sijaan, että oletettaisiin koko ihmiskunnan menneen ja tulevan olevan määriteltävissä länsimaisen sivilisaation ja oman aikakautemme mittapuulla, joka on täysin erilainen verrattuna kaikkiin aikaisempiin muotoihin (ja, mikäli Spengleriä on uskominen, täysin erilainen myös tuleviin muotoihin verrattuna). Liberaalit ja marxilaiset toistavat tiedostamatta samaa faustista maailmankäsityksen muotoa, jossa vanhaa aikaa seuraa keskiaika, jota seuraa uusi aika. Molemmat ovat ottaneet tehtäväkseen kehityksen loppuun saattamisen ja uuden ihmisen luomisen, joka ei ole vanhojen oppien ja harhojen vankina, vaan käsittää maailman niin kuin se on – liberaalien ja marxilaisten mielestä. Modernin läntisen sivilisaation suurimpiin ajattelijoihin kuulunut Friedrich Nietzsche, joka ehkä ensimmäisenä ymmärsi maallistumisen aiheuttaman dilemman länsimaiselle sivilisaatiolle, häntä askarrutti minkälaiset voimat ja aatteet tulisivat määrittelemään hyvän ja pahan, tai historiallisesti, eteen- ja taaksepäin siinä moraalisen auktoriteetin tyhjiössä ja nihilismissä, joka oli hänen elinaikanaan muodostumassa. Hän puhuu enteellisesti ”viimeisistä ihmisistä”, termi joka voisi olla suoraan Fukuyaman tekstistä.

Lo! I show you the Last Man.
”What is love? What is creation? What is longing? What is a star?” — so asks the Last Man, and blinks.
The earth has become small, and on it hops the Last Man, who makes everything small. His species is ineradicable as the flea; the Last Man lives longest.
”We have discovered happiness” — say the Last Men, and they blink.
They have left the regions where it is hard to live; for they need warmth. One still loves one’s neighbor and rubs against him; for one needs warmth.
Turning ill and being distrustful, they consider sinful: they walk warily. He is a fool who still stumbles over stones or men!
A little poison now and then: that makes for pleasant dreams. And much poison at the end for a pleasant death.
One still works, for work is a pastime. But one is careful lest the pastime should hurt one.
One no longer becomes poor or rich; both are too burdensome. Who still wants to rule? Who still wants to obey? Both are too burdensome.
No shepherd, and one herd! Everyone wants the same; everyone is the same: he who feels differently goes voluntarily into the madhouse.
”Formerly all the world was insane,” — say the subtlest of them, and they blink.
They are clever and know all that has happened: so there is no end to their derision. People still quarrel, but are soon reconciled — otherwise it upsets their stomachs.
They have their little pleasures for the day, and their little pleasures for the night, but they have a regard for health.
”We have discovered happiness,” — say the Last Men, and they blink.

-Nietzsche

Miten tämä kaikki liittyy hyvinvointivaltioon? Yhtä hyvin voisimme kysyä, miten sosialismi liittyy kommunismiin. Hyvinvointivaltio on nähtävänä perin loogisena askeleena siinä ajatustraditiossa, jota Nietzschen parjaamat viimeiset ihmiset edustavat. Marxilainen materialismi halusi hävittää luokkaerot ja sosiaalisen luokan yleensä tekijänä yhteiskunnassa, koska tämä johtaisi kommunismiin eli marxilaiseen versioon Jumalan valtakunnasta tai ”historian lopusta”. Hyvinvointivaltion tehtävänä on siis ollut hävittää nämä luokkaerot ja siirtää tuotannon välineitä ”yhteis-” eli valtio-omistukseen. Tässä romantiikan kansallisaate ja marxilaisuus kohtaavat, pohjoismaisessa sosiaalidemokratiassa, jossa kansallisvaltion rajaama kansakunta toimi luokkataiston pelikenttänä. Sosialistit halusivat poistaa luokkaerot oikeudenmukaisuuteen nojaten, kansallismieliset taas kansalliseen yhtenäisyyteen vedoten. Näiden synteesinä voidaan pitää pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Esimerkkeinä tästä epäilyttävästi kansallista sosialismia ja korporatismia muistuttavasta järjestelmästä toimikoot ruotsalainen Folkhem-idealismi ja suomalainen sodanjälkeinen nk. asevelisosialismi.

Historian loputtua 1990-luvulla vallitsi joitakin vuosia yltiöoptimistien ilmapiiri siitä, että hyvä on voittava ja vapaus koittava. Islamilaisen radikalismin nostettua päätään ja Yhdysvaltain hegemonian hiipumisen näyttäessä vääjäämättömältä on kuitenkin historian loppuminen alkanut näyttää kyseenalaiselta. Näyttämölle nousevat uudet tekijät kuten Kiina ja Intia, ja jonkinasteisen come-backin tehnyt Putinin Venäjä eivät ole hyväksyneet liberaalia demokratiaa vapaine markkoineen ja yksilönoikeuksineen, saati historian loppua. He eivät omaa samaa käsitystä historian suunnasta tai länsimaisen ajattelun ylivoimaisuudesta ja lopullisuudesta. Liberaalin on tätä mahdoton ymmärtää, hän näkee ainoastaan ”rikoksia ihmiskuntaa vastaan,” ei vaihtoehtoista maailmankuvaa ja maailmanhistoriallista identiteettiä, joka elävöittää omastaan täysin erilaista kulttuuripiiriä, sillä liberaalihan tietää, että pohjimmiltaan kaikki ihmiset ovat samanlaisia, saman arvoisia ja haluavat samaa (länsimaalaista kulutusyhteiskuntaa, individualismia ja parlamentarismia). Uusien valtakeskuksien muodostuminen läntis-amerikkalaisen hegemonian ulkopuolelle tarkoittaa, että historia jatkuu sittenkin. Globalisaation myötä on ”kehityksen moottoriksi” noussut monessa mielessä luokkataistoa korvaamaan sellaiset ideologiset käsitteet kuten kansainvälisyys, monikultturismi ja konkreettisesti liberaali maahanmuuttopolitiikka. Paikalliset työväenluokat ja luokkataistot ovat saaneet väistyä uusien ryhmien ja konfliktilinjojen tieltä, jotka määrittelevät edistyksen ja taantumuksen. Pienistä populistisista protestiliikkeistä huolimatta ovat eurooppalaiset yhteiskunnat vankasti vasemmisto-liberaalin ihmiskäsityksen ja markkinaliberaalin talouskäsityksen ideologisen hegemonian alaisuudessa ja ovat olleet sitä jo pitkään. Pohjoismainen sosiaalidemokratia on siirtnyt kansallista hyvinvointia edistävästä ”globaalia vastuuta” kantavaksi. Suomen valtio ei ole enää ideologisesti vastuussa vain suomalaisille äänestäjille, vaan kaikille maailman ihmisille, joilla on teoriassa oikeus asettua Suomeen asumaan jos haluavat. He kun ovat osa sitä ainoata kollektiivista viiteryhmää, jota myös valkoiset heteromiehet saavat olla osana: ihmiskuntaa.

Koska hyvinvointivaltio katsoo oikeudekseen ja tehtäväkseen kompensoida yhteiskunnan vääryyksiä, suorittaa se huomattavan määrän tulonsiirtoja ja tarjoaa yhteiskunnallisia palveluita, kuten esimerkiksi peruskoulutuksen, terveydenhuollon, yliopistot, uutistarjonnan ja ”yleissivistyksen” jne. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että myös koko julkinen sektori, eivät vain hallitus, virastot ja ministeriöt, on poliittisen ja ideologisen hegemonian vaikutuspiirissä. Yhteiskunnan atomisaatio ja vanhojen kollektiivien purkaminen on jättänyt yksilön alastomaksi byrokraattisen valtionkoneiston eteen. Ei ole enää vahvaa sukua, kylää, luokkaa tai muuta kollektiivia, joka toimisi ylhäältä johdetulle byrokratialle jonkinlaisessa tasapainottavassa, itsensä tiedostavan kollektiivin roolissa, joka omaisi käsityksen omasta, jaetusta edusta, jota puolustaa. Toisin sanoen kansalaisyhteiskunta on hävinnyt, ja sen paikan on vienyt niin kutsuttu julkinen sektori ja kulutusyhteiskunta. Tämä ainakin näyttäisi olevan tavoitteena.

Radikaalin tehtävä

Jälkimoderni kulutusyhteiskunta, liberaali yksilökeskeinen maailmankatsomus, joka ei tunnusta kollektiiveja yksilön ja ihmiskunnan välimaastossa, ovat kuitenkin osoittautuneet ontoiksi ja epätäydellisiksi. Sitä mukaan kun sosiaalinen koheesio rapautuu sellaisten ilmiöiden kuten siirtolaisuuden ja vanhojen kollektiivien purkamisen myötä, tulee yhteiskunnasta nousemaan uusia yhteisöllisyyden muotoja ja uusia kollektiiveja, jotka eivät ole valtion määriteltävissä tai kontrolloitavissa, vaan kumpuavat uudesta tietoisuudesta. Tämä kehityskulku on jo alkanut, pieniä kumouksellisia ja vastakulttuurisia ryhmittymiä muodostuu ympäri läntistä maailmaa ja sen vaikutusaluetta. Valtaapitävät yrittävät tietenkin estää näiden ajatusten leviämistä leimaamalla ne ideologisesti sopimattomiksi ja tekemällä niiden levitys laittomaksi. Samaan hengenvetoon voidan kritisoida kiinalaisia internetin sensuroinnista, viimeisin esimerkki Ruotsista, jossa astui voimaan surullisen kuuluisa FRA-laki, joka koskettaa myös suomalaisia, koska suurin osa suomalaisten tietoliikenteestä kulkee Ruotsin kautta, ja jossa ulkoministeri Bildt juuri kritisoi Irania ja Kiinalaisia mielipidevastustajien ja systeemikriitikoiden salaisesta tarkkailusta ja internetin vapauden kaventamisesta[1]. Kasvava paniikki on merkki siitä, että ote lipsuu.

Aivan kuten spengleriläinen maailmankaupunki vetää länsimainen sivilisaatio puoleensa provinssin, eli kolmannen maailman liikaväestöä itseensä, koska se ei kykene ylläpitämään itseään syntyvyyden osalta. Tämä prosessi ei ole ainoastaan välttämättömyys sivilisaation elinkaaressa vaan myös liberaalin ideologian mukainen imperatiivi, sen täytyy tapahtua. Se ei ole ainoastaan välttämätön, se on oikein, hyvä, edistyksellistä. Sivilisaatiomme reunoilta saapuvia ihmismassoja ei kuitenkaan elävöitä sama ihmiskäsitys, he eivät ole liberaaleja ja useassa tapauksessa he tunnistavat yhteiskuntamme henkisen rappion intuitiivisesti. Niin kauan kuin hyvinvointivaltio pystyy ylläpitämään edes jonkin sortin sosiaalista harmoniaa, on yhteiskuntarauha joten kuten säilytettävissä. Resurssien huvetessa ja väestön muuttuessa yhä hajanaisemmaksi, kuten on auttamatta tapahtumassa, tulee paine kasvamaan eksponentiaalisesti. Liberaali hegemonia on tulossa tiensä päähän, ja tämä on jokaiselle itsensä radikaaliksi mieltävälle haaste: tarjota vaihtoehto. Radikaalikonservatiivilla ja konservatiivisen vallankumouksen perillisillä on pitkä ja rikas ideologinen historia takanaan ja muutosaltis tulevaisuus edessään. Nyt on aika muodostaa uusia strategioita ja kehittää uusia näkemyksiä ja ideoita, jotka tarjoavat elinvoimaisen ja houkuttelevan vaihtoehdon hyvinvointivaltion ja liberaalin hegemonian haaksirikosta pelastautuville. Hyvä paikka aloittaa näiden strategioiden ja aatteiden ideointi on kroatialaisen professori Tomislav Sunicin kirja Against Equality and Democracy. Sunic on yksi aikamme tunnetuimpia niin kutsutun eurooppalaisen uuden oikeiston edustajia, ja hänen ajatuksiinsa läntisen maailman vallitsevasta ideologisesta hegemoniasta voi tutustua tässä lyhyessä verkkojulkaisu Synthesis:in suorittamassa haastattelussa. Nyt on aika muodostaa ja ottaa käyttöön argumentteja ja ajatusmalleja, jotka osoittavat ihmiskäsityksemme ja maailmankuvamme ylivertaisuuden liberaaliin nähden.

Moderni liberaali dollariteologia ja hyvinvoinnin diktatuuri yhdistettynä terminä harhaanjohtavaan käsitteeseen nimeltä ”monikulttuurisuus” tuhoaa kaikki arvot ja kaikki kulttuurit, mukaan lukien omamme. En kuitenkaan syytä ulkoeurooppalaisia ja hylkään salaliittoteoriat. Ensi kädessä pidän vastuussa laiskoja ja korruptoituneita akateemikkoja, modernia mediaa ja politiikkoja, jotka ovat panttaamassa euro-amerikkalaista tulevaisuutta. Kuitenkin, mitä luultavammin tarvitsemme enemmän kaaosta poliittiseen järjestelmäämme, sillä vain kaaoksesta voivat uudet eliitit ja arvojärjestelmät nousta.

-Tomislav Sunic

~ Kirjoittanut huccareissu : 22 tammikuun, 2010.

Yksi vastaus to “Liberaali hegemonia politisoituneessa hyvinvointivaltiossa”

  1. Jotenkin konkretisoitui tämä eilen bussissa; bussissa asiakkaista noin puolet hijabeihin pukeutuneita somaleja, puolet kantiksia, jotka olivat joko densoja tai hampurilaisen huoran näköisiä teinibimboja. Kun natiivien kulttuuri rapautuu moraaliltaan, arvoiltaan ja tavoiltaan vailla päämäärää olevaksi maailmanlopunjuhlinnaksi, valtaa vahvempi kulttuuri meemeillään tämän tilan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggaajaa tykkää tästä: