Näkökulma arabikevääseen ja värivallankumouksiin
Arabikevät ja liberaalin historiakäsitys
Lähiaikoina on varsinkin arabimaailmassa nähty poliittista ja vallankumouksellista kuohuntaa. ”Kansa” on yhtenä joukkona marssinut kaduille vaatimaan ”diktaattoreita” tai ”autoritääristä hallintoa” luopumaan vallasta. Joissain tapauksissa hallinto on väistynyt ja ”siirtymävaihe demokratiaan” on alkanut. Toisissa tapauksissa ”höyrähtänyt diktaattori” pitää itsepäisesti kiinni vallastaan yrittäen tukahduttaa ”vaatimuksia demokraattisista uudistuksista”. Ihmisoikeuksien ja demokratian puolesta taistelevien jäädessä alakynteen, on NATO ollut auttamassa demokratiaa jaloilleen ”humanitäärisillä interventioilla”. Tämän tietää jokainen hesaria ja muita valtamedioita seuraava. Niissä esitetty kuvaus on tyypillisesti mitä yksinkertaisin: demokratiaa vaativa kansa haluaa päästä eroon ihmisoikeuksia polkevasta diktaattorista, eikä näiden kahden ääripään välille juuri muuta mahdu. Mutta voiko todellisuus, joka käsittää politiikan, kulttuurin, demograafisen väestöjakauman, suurvaltojen valtapyrkimykset, yhteiskuntarakenteen, historian ja kaiken muun, todellakin olla niin yksinkertainen?
Voi olla, että osasyy valtamedian yksinkertaiseen näkökulmaan löytyy toimittajien keskuudessa vallitsevan maailmankuvan yksinkertaisuudesta. He todella uskovat, että asia voi olla näin yksioikoinen, itseasiassa sen täytyy olla. Liberaalin lineäärisen (ja materialistisen) historiakäsityksen mukaan arabimaailmassa tapahtuu nyt niitä uudistuksia ja kehitysaskeleita, jotka toteutuivat Euroopassa puolitoista vuosisataa sitten. Ihmiskunnan kehitys on kaikkialla samansuuntaista, vain lähtökohdat ovat eriävät, ajattelee liberaali. Liberaalikapitalistinen, globaali demokratia on kaikkien kansojen ja historian päätepysäkki.
Todellisuus on kuitenkin liberaalin päiväunia monimutkaisempaa. Aion tässä kirjoituksessa nostaa esille muutamia seikkoja, jota eivät sovi median ja poliitikkojen kertomukseen, ja jotka ovat oletettavasti siitä syystä syrjäytetty mediasta ja siten yleisestä tietoisuudesta, mutta jotka ovat keskeisiä alueen tapahtumille ja todelliselle tilanteelle.
Epämukavia totuuksia ei mediasta löydy
Yksi mielenkiintoisimmista seikoista koko sopassa on demokraattisia vaatimuksia ajavien kapinallisten laatu ja määrä. Vaikka länsimedia ei kuluttajilleen muuta näytäkään kuin keskiluokkaisia, maallistuneita ja länsimyönteisiä demokratia-aktivisteja, arabimaiden kansanrintamissa ovat poliittisesti ja sotilaallisesti (erityisesti Libyan tapauksessa) niskan päällä islamistit, jotka ovat voittamassa vaaleja Egyptissä ja Tunisiassa, ja jotka olivat NATO:n mukana kukistamassa Ghaddafia Libyassa. Erityisesti Libyassa kapinallisarmeija sai suurimman osan kokemuksestaan ja osaamisestaan jihadisteilta, jotka vielä muutama vuosi sitten olivat taistelemassa USA:n miehitysjoukkoja vastaan esimerkiksi Irakissa. Tuntuu merkilliseltä, että USA/NATO on yhtäkkiä tukemassa vihollisiaan, ts. islamistiterroristeja, ja että media puhuu heistä ”demokraattisina kapinallisina”.
Entinen CIA-analyytikko Michael Scheuer osasi kertoa jo operaation alkuaikoina epämiellyttäviä totuuksia Libyan USA/CIA/NATO-interventiosta:
Libya on muutenkin ollut kiusallinen tapaus niille, jotka ovat hehkuttaneet intervention ja kapinan demokraattisuutta ja ihmisoikeuksia edistävää luonnetta. Lukuisat sotarikokset ja ihmisoikeusrikkomukset ovat varjostaneet kapinallisten riemumarssia, alkaen Ghaddafin lynkkauksesta ja hänen kannattajiensa massateloituksista jopa kapinallisten sisäisiin, verenhimoisiin valtataisteluihin. Ghaddafin kannattajat ovat muutenkin olleet erittäin vähän esillä, vaikka heitä on / oli hyvinkin lukuisa joukko. Pelkästään Tripolin massiivisessa Ghaddafin tueksi järjestetyssä mielenosoituksessa oli yli miljoona libyalaista, eli noin kuudesosa koko kansasta. Tätä mielenosoitusta ei juurikaan mediassa näytetty, mutta netistä se löytyy. Tämä reilun miljoonan ihmisen joukko kannatti väärä puolta eikä siksi saanut ääntään kuuluviin länsimediaan. Nyt nämä ihmiset pelkäävät henkensä puolesta Ghaddafin jälkeisessä Libyassa, jossa ihmisoikeudet ovat kertoman mukaan nyt suuremmassa arvossa. Erityisesti BBC:ltä sattui kiusallisen nolo moka, kun he omien sanojensa mukaan näyttivät tv-kuvaa kansanjoukosta, joka juhli Ghaddafista vapautumista. Todellisuudessa kuvamateriaali oli intialaisesta mielenosoituksesta. Intervention demokraattinen imago on suoraan sanoen uhattuna, ja yksinkertaistettu kansa vs. despootti asetelma on vähintäänkin kyseenalainen.
Media on jättänyt muitakin arveluttavia aspekteja täysin käsittelemättä tavalla, joka pistää ajattelevan kansalaisen epäilemään median motiiveja. Onko mahdollista, että länsimedia ja journalistiikka länsimaisissa demokratiassa olisi poliittisesti tarkoitushakuista? Vai onko sen taso yksinkertaisesti kehno?
Vallankumous-business
Värivallankumoukset saivat alkunsa Itä-Euroopassa, jossa ne levisivät Serbiasta moniin entisiin Neuvostomaihin, joissa oli puoli-autoritäärinen, yleensä Venäjän suuntaan nojaava hallinto. Toiminta on suurelta osin rahoitettu amerikkalaisilla dollareilla, joita on käytetty mm. seminaarien järjestämiseen, verkostoitumiseen ja propagandan tuottamiseen. Egyptissä tilanne on samankaltainen, myös siellä jäljet johtavat sylttytehtaalle, eli Washingtonin rahoittamiin aivoriihin ja ”riippumattomiin” kansalaisjärjestöihin. Myös monikansalliset yritykset, varsinkin internetin ja sosiaalisen median alalla (google, facebook, jne) ovat kantaneet kortensa kekoon ja koordinoineet toimintaansa demokratia-aktivistien kanssa. Jo vuonna 2008 järjestettiin Alliance of Youth Movements -konferenssi, jossa oli paikalla niin politiikan huipputason edustajia (esim. Condolleeza Rice) kuin myös yritysmaailman ja sosiaalisen median johtavia henkilöitä (esim. Dustin Moskovitz, toinen facebookin perustajista), ja tietenkin demokratia-aktivisteja maailmalta, myös Egyptistä.
Syyria
Tällä hetkellä kuumin polttopiste on Syyria. Median raportointi tapahtumista seuraa samaa kaavaa kuin edellisissäkin tapauksissa. Syyriassa on kuitenkin ilmeisen selvää, että tilanne ei ole yksinkertainen kansa vs despootti -asetelma. Syyria on nimellisesti arabisosialistinen valtio, jossa arabimaille perinteiseen tapaan valtaa pitävät käytännössä erinäiset etnisuskonnolliset ryhmittymät, tällä hetkellä Assadin taakse keräytynyt alaviittivähemmistö, jota vastaan on noussut sunnienemmistö. Sen takia tilanne siellä muistuttaa selvästi enemmän etnistä ja uskonnollista sisällissotaa kuin kansallista vallankumousta. Kansa ei siis kamppaile valtiota vastaan, vaan eri kansanryhmät kamppailevat valtion hallinnasta. Toinen aspekti, joka jätetään lähes kokonaan käsittelemättä mediassa, on geopoliittinen. Syyria on jo pidempään ollut piikkinä Yhdysvaltojen lihassa ja osana ”pahan akselia” veljeilemällä Iranin ja Hezbollahin kanssa, jotka kummatkin vastustavat amerikkalaisia valtapyrkimyksiä alueella. Länsimedian on ylipäänsä hyvin hankala myöntää moisten valtapyrkimysten ja intressien olemassaolo, ne verhotaan yleensä yleismaailmallisiin ihanteisiin ja annetaan ymmärtää, että Irakin tai Libyan sota ei ole Yhdysvaltojen tai Lännen intresseissä, vaan kaikkien intresseissä.
Lopuksi vielä lyhyt kriittinen katsaus värivallankumouksellisiin: The Revolution Business.
Riippumattomat 