Ruotsalainen Totuusministeriö

•joulukuu 20, 2011 • Jätä kommentti

Yhteiskunnallinen satiiri on jo pitkään kuulunut poliittisen debatin ja keskustelun vakiokalustoon. Joskus, itseasiassa yhä useammin, käy kuitenkin niin, että ”he,” niin sanotusti, ”tekevät sen itse.” Olkaa hyvät.

Länsinaapurimme Ruotsi on tunnetusti huomattavasti avoimempi, moniarvoisempi ja kaikinpuolin tiedostavampi yhteiskunta Suomeen verrattuna. Tästä huolimatta on myös Ruotsissa jouduttu heräämään pahan vaaniviin voimiin, jotka manifestoituvat muukalaisvihamielisyytenä ja nettivihana. Nyt on Ruotsin oikeamielisten mitta tullut täyteen, ja isoveli hallitus on perustanut virallista totuutta säteilevän ja myyttejä murtavan totuusministeriön, jonka tehtävänä on osoittaa ”muukalaisvihamieliset myytit” epätodeksi. On tullut aika lopettaa muukalaisvihamielisyyden kritiikitön hyssyttely. Argumentit ja faktat seuraavat toinen toistaan tasaisena virtana, murtaen muukalaisvihamielisyyden pahuuden patouman. Katsotaanpa:

Myytti 1: Käynnissä on massamaahanmuutto, jonka tuloksena ruotsalaiset joutuvat vähemmistöön omassa maassaan

Väitehän on yksiselitteisesti naurettavan harhaanjohtava, mutta rautalangasta vääntäen totuusministeriö tyrmää:

Myytti pohjautuu olettamukseen, että ulkomaalaistaustaisista ei voisi koskaan tulla ruotsalaisia..

Ja tämä on totuus. On täysin turha väittää, että menossa olisi joku mukamassamaahanmuutto. Maahanmuuttajat ovat ruotsalaisia, joten ruotsalaisten osuus ei maahanmuuton ansiosta voi vähetä. Yhdessä sukupolvessa maahan muodostettu uusruotsalaisvähemmistö käsittänee tässä vaiheessa n. 20% (totuusministeriön mukaan 15%), mutta se ei siis muuta ruotsalaisten osuutta väestöstä.

Myytti 2: Suurin osa niin-sanotuista pakolaisista eivät täytä pakolaisen määritelmää.

Tässä totuusministeriö ei näe tarpeelliseksi edes vastata kysymykseen pakolaisista. Sen sijaan puhutaan suojelutarpeesta, ja syyllistetään niitä, jotka nillittävät. Totuusministeriö lataa taka-vasemmalta:

Se, joka väittää että suojelutarpeisten kategoriaan kuuluvien ei tulisi saada turvapaikkaa Ruotsista on siis sitä mieltä, että meidän tulee heittää ulos ihmisiä, jotka ovat kidutus- tai kuolemantuomion uhan alla.

Turha tässä on pakolaisista ja niiden määritelmistä puhua niin kauan kun maailmassa on suojelun tarpeessa olevia ihmisiä. On täyttä roskaa väittää, että pakolaiset eivät täytä pakolaisen määritelmää, siksipä puhummekin suojelutarpeesta emmekä itse aiheesta. Myytti murrettu.

Totuusministeriön totuudenmukainen ja pelkäämätön tapa tarttua valheellisiin uskomuksiin on ihailtavaa, ja argumenttien taso lienee lukijalle selviö tässä vaiheessa. Poimitaan kuitenkin vielä pari esimerkkiä myyteistä ja niiden murtamisesta.

Myytti 8: Maahanmuutto johtaa rikollisuuden aaltoon

Tämä myytti on helppo murtaa. Väite on väärä, koska:

Useat rikokset jäävät selvittämättä tai ilmoittamatta…

Puhumattakaan siitä, että

Ulkomaalaissyntyisten yliedustus rikostilastoissa johtuu mm. siitä, että Ruotsiin saapuu paljon nuoria miehiä, jotka ovat normaalisti yliedustettuina tilastoissa.

Eli turha väittää, että maahanmuutto olisi johtanut rikollisuuden lisääntymiseen. Seuraava!

Myytti 12: Jos kyseenalaistaa maahanmuutto- ja integraatiopolitiikan, saa rasistin leiman

Tämä nyt on myytti jos mikä! Sitä paitsi:

Se, joka argumentoi rasististen ja ulkomaalaisvihamielisten myyttien pohjalta saa usein kohdata voimakkaita, ja oikeutettuja, vastareaktioita.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että se joka väittää, että Ruotsiin saapuvat maahanmuuttajat eivät muka olisi ruotsalaisia saa varautua rasistin leimaan, ja hyvä niin.

Tässä kaikki tältä kertaa, totuusministeriöstä kiitos ja näkemiin.

Mainokset

Eurooppalaisen kansallisyhteisöllisen ajattelun suunta

•helmikuu 9, 2010 • 3 kommenttia

Toisesta maailmansodasta lähtien ovat eurooppalaiset kansallismieliset liikkeet olleet suurimmaksi osaksi pieniä ja huonosti menestyneitä. Tähän asiaintilaan löytyy monta syytä.

Suurimpana syynä on kuitenkin nähtävä jatkuva ideologinen propaganda ja myyräntyö niin kansallismielisyyttä kuin länsimaista kulttuuria yleensäkin, sen identiteettejä ja yhteisöjä, vastaan. Globaali markkinatalous ja sen esitaistelijat, liberaalit, pyrkivät murtamaan antimaterialistiset identiteetit ja arvot, koska ne nähdään usein markkinoita ja kauppankäyntiä rajoittavina tekijöinä. Toisaalta vasemmisto, eritoten uusvasemmisto, on jo pidempään pyrkinyt purkamaan kansalliset ja perinteiset identiteetit sillä tekosyyllä, että ne ovat itseasiassa sortavia rakennelmia, joista yksilön tulee emansipoitua. On lähes rikollista olla sitä mieltä, että kollektiivilla nimeltä suomalaiset olisi mitään omia ryhmä-intressejä, tai edes historialliseti, kulttuurisesti ja etnisesti määrittyvä ryhmä-identiteetti. On paradoksaalista, että suomalaista yhteisöllisyyttä ja kansalaisyhteiskuntaa ollaan ajettu alas juuri sillä tekosyyllä, että se on sortavaa ja haitallista, mutta kun tämän yltiöindividualistisen ja hengettömän yhteiskuntakokeilun hedelmiä korjattiin Jokelassa ja Kauhajoella, patistettiin suomalaisia suurempaan yhteisöllisyyteen. Tämän yhteisöllisyyden tulisi oletettavasti rakentua jonkinsortin universalistisen humanismin aatteelle eikä mihinkään aitoon identiteettiin yhteisöllisyyden perustana.

Euroopassa kansallismielinen ja traditioon nojaava yhteiskunta-ajattelu on marginaalissa, eikä se ole kyennyt murtautumaan sieltä ulos. Puoluet ja liikkeet ovat yrittäneet vanhoilla iskulauseilla ja vanhentuneilla poliittisilla ohjelmilla niittää suosioita kansan keskuudessa, laihalla menestyksellä. Tarvitaan tuoreita ideoita ja nuorta verta. Tässä kirjoituksessa pohdin nykyajan ja tulevaisuuden taktiikoita ja strategioita.

Rapistuva hyvinvointi ja status quon heikkeneminen

Suomalainen yhteiskunta on atomisoitunut, sen vanhat rakenteet on purettu ja tilalle on tarjottu ideologista ja idealistista, solidaarista maailmankuvaa ja sossun luukkua. Populäärikulttuuri ja korkeakultuuri ovat sulaneet yhteen lähes erottamattomiksi, eikä niitä nykyajan arvonihilismillä voikaan erottaa. Harmaa ja kangistunut valtiokulttuuri on vallanut politiikan, joka on periaatteessa surkastunut virkamiesten ja puolueoligarkkien paperinpyörittelyksi, joka ei puhuttele keskiverto kansalaista.

Valtion byrokratiakoneisto on nielaissut kansalaisyhteiskunnan. On kuitenkin mitä todennäköisintä, että tämä valtiostruktuuri tulee muuttumaan radikaalisti seuraavien vuosikymmenien aikana. Huoltosuhteen huonotessa tulee se kutistumaan. Sirpaloitunut yhteiskunta taas ei koe samaa solidaarisuutta kanssakansalaisiaan kohtaan kuin sotien jälkeinen suomalainen sukupolvi, joka hyvinvointivaltion rakensi. Tämä johtaa hyvinvointivaltion takana olevan poliittisen tahdon häviämiseen, sillä ihmiset eivät ole motivoituneita ylläpitämään tulonsiirtojärjestelmää, josta he eivät koe hyötyvänsä, ykilöinä tai ryhminä. Yhdysvaltalainen yhteiskuntatieteilijä professori Robert D. Putnam on tehnyt tutkimusta niin yhteisöllisyyden kadosta (Bowling Alone: The Collapse and Revival of American Community), kuin monikulttuurisen yhteiskunnan solidaarisuus- ja luottamusvajeesta (E Pluribus Unum: Diversity and Community in the Twenty-first Century) Yhdysvalloissa.

Professori Putnamin tutkimuksista käy ilmi mm., että monikulttuuriset yhteiskunnat kärsivät luottamuksen ja yhteisöllisyyden puutteesta, että nämä asiat seuraavat toisiaan. Tämä luottamuksen puute ei koske pelkästään kanssaihmisiä, vaan myös hallintoa ja sen edustajia, oli kyseessä paikallishallinto tai kansallinen (tai meidän tapauksessamme, ylikansallinen) hallinto. Resurssien huvetessa tulevat ihmiset automaattisesti ymmärtämään nykyisen kansainvälisen hyväntekeväisyyden ylellisyytenä, johon ei ole varaa. Hallinnolla on kuitenkin rajallisesti liikkumatilaa, sillä se on jo ehtinyt luoda sosiaalitukiriippuvaisen väestönosan, joka pysyy rauhallisena tukien avulla.

Siellä, missä yhteisöä ylläpitänyt (tai oikeammin sanottuna sen korvannut) byrokratia rapistuu, on tarvetta jälleen orgaaniselle yhteisöllisyydelle. Siellä, missä luottamus yhteiskunnan päättäjiin ja yhteiskunnallisen kehityksen suuntaan haihtuu, löytyy tilausta uudelle politiikalle ja uusille näkemyksille. Juuri tähän rakoon on 2000-luvun kansallisyhteisöllisen ajattelun tähdättävä. On ymmärrettävä, että yhteiskunnallinen tilanne on hyvin erilainen kuin viime vuosisadan alkupuoliskon Euroopassa. Kylmän sodan jälkeinen amerikkalaisjohtoinen liberaali hegemonia ei ole tänä päivänä kiistaton, eikä sen suhteellisen vaikutusvallan hupeneminen ole tilapäistä. Olemme matkalla kohti uudenlaista maailmaa. Tätä uutta yhteiskunnallista ja maailmanpoliittista tilannetta varten tulee tämän päivän aktivistien muotoilla viestinsä ja stragiansa.

Viestin muotoilua ja muuta strategiaa

Kansallismielistä ajattelua on pitkään vaivannut eräänlainen negatiivinen pohjavire. Tämä on toki ymmärrettävää, kun pitää mielessä länsimaisen sivistyksen ja kulttuurin suunnan ja Euroopan kansojen uhanalaisen tilanteen. Tämän ajattelun tunnusomaisena piirteenä on katse menneisyyteen, jossa asiat olivat paremmin, ja yritys pitää kiinni siitä, mitä vielä eilisestä on jäljellä. Tämä asenne on mielestäni hylättävä, on aika keskittyä tulevaisuuteen. Täytyy myös miettiä hiemaan syvemmin viestin muotoilua ja kuinka sen saisi menemään perille. Kansallismielisten eurooppalaisten on käytävä sama kulttuuritaisto, jonka uusvasemmisto on käynyt eurooppalaista kulttuuria vastaan. Me tarvitsemme musiikkia ja muusikoita, kirjailijoita, akateemikkoja, poliitikkoja, aktiviteetteja, ym. Toisin sanoen, julkisuutta ei saa ilmaiseksi, vaan julkisuus on otettava valtaamalla julkinen tila. Meidän on pyrittävä tekemään ajattelustamme valtavirtaa.

1) Menneisyys vs. tulevaisuus

Mielestäni on kuitenkin aika hyväksyä, että menneisyyteen ei ole paluuta. On sopeuduttava nykypäivään ja suunniteltava tulevaisuutta varten. On osattava kuvitella tulevaisuuden yhteiskuntamme ja perustella miksi juuri meidän visiomme on oikea. Sen sijaan, että jatkaisimme vanhan järjestelmän rippeiden suojelemista on meidän lanseerattava uusi vaihtoehto, joka on perusteltava uusin argumentein uudesta näkökulmasta. Sen sijaan, että pelkästään kritisoisimme mielestämme haitallisia ilmiöitä tai negatiivisiä trendejä, on meidän lanseerattava positiivisia kehityskulkuja ja päämääriä. Suomalaisuus ei perustu pelkästään menneelle, sillä täytyy olla myös tulevaisuus. Identiteettime ja projektimme on oltava dynaaminen, taisteleva ja tulevaisuuteen katsova. Sillä on oltava visiota ja päämääriä, ei ainoastaan asioita, joita se yrittää estää ja vastavaikuttaa. On luotava uutta eikä pelkästään kierrättää vanhaa.

2) 0% Vihaa 100% Identiteettiä

Tämä iskulause on identitäärien kehittelemä. Sen tarkoitus on vastavaikuttaa sitä imagoa, että kansallismielinen ja traditionalistinen elämänkatsomus olisi nimenomaan vihaisa, kuten meille yritetään uskotella. Viestimme on muotoiltava siten, että se rakentaa identiteettiä ja yhteisöllisyyttä positiivisesti kehittelemällä uusia yhteisöjä ja kulttuurimuotoja, ei pelkästään vastustamalla ”vieraita vaikutteita”. Keskitytään enemmän Meihin ja vähemmän Heihin. Rakennetaan Meidän ympärille elinvoimaisia verkostoja, kulttuurivirtauksia ja muita positiivisia ideoita. Politiikkamme on lähdettävä meistä, identiteettime ja yhteisömme ytimestä, ei sen ulkopuolelta. Meidän on määriteltävä itse itsemme omalla tavallamme ja omin sanoin, eikä tehdä sitä ulkopuolisten pelisäännöillä. Tämä on meidän identiteettimme, meidän kulttuurimme, eikä ulkopuolisilla ole oikeutta sitä määritellä.

3) Ruohonjuuritason verkostoituminen ja yhteisöjen luominen

Valtiovallan vetäytyessä tulee paikallisyhteisöille ja yhteisöllisyydelle jälleen kysyntää. Ihmiset hakevat yhteisöllisyydestä kuulumisen ja turvallisuuden tunnetta, jota liberaali ihmiskäsitys ja valtiokoneisto eivät enää kykene tarjoamaan. Kansalaisyhteiskunta tulee jälleen kasvamaan vetäytyvän valtiovallan tilalle. Tänään on mahdollista perustaa samanmielisten ja samalla alueella asuvien kesken esimerkiksi uhreiluseuroja, kulttuuriseuroja ja toimintaa, lähikauppoja tai muita paikallisia pienyrityksiä, jotka kaikki tukevat orgaanisen paikallisyhteisön ja identiteetin vahvistumista.

Suuntakaamme katseemme tulevaan.

”Maailmanloppu” ja siihen valmistautuminen?

•tammikuu 25, 2010 • 1 kommentti

Viime vuosina ja vuosikymmeninä ovat (post-)apokalyptiset skenaariot olleet näkyvästi esillä mm. populäärikulttuurissa. Ajan henki 1990-luvun kylmän sodan jälkeisestä optimismista on nopeasti kääntynyt kulttuuriseksi pessimismiksi uudella vuosituhannella, ja maailmanlopunskenaarioita on viljelty mitä erilaisimmissa muodoissa länsimaissa. Maailmanloppu on käsitteenä mielenkiintoinen ja ”apokalyptisyys” kulttuurisena ilmiönä vähintäänkin analyysin arvoinen. Kertooko teeman suosio ja levinneisyys jotain olennaista ajastamme? Mihin katosi ennen niin yleinen usko tulevaisuuteen ja ihmiskunnan riemumarssiin kohti horisontissa häämöttävää täydellisyyttä? 

Käsitteenä maailmanloppu on kulttuurille tai sivilisaatiolle se mikä kuolema on ihmiselle  – se ei välttämättä tarkoita ihmiskunnan sukupuuttoon kuolemista tai planeetan tuhoutumista, vaan valtavaa systeemin romahdusta, totaalista yhteiskunnallista ja moraalista hajoamista, auktoriteettien katoamista ja yhteiskuntajärjestyksen rappiota, palaamista ”vuoteen nolla”. Mahdollisia syitä ja kataklysmejä maailmanlopulle on monta. Jälkimoderni liberaali viher-vasemmisto näkee väestönkasvun ja ilmastonmuutoksen uhkatekijöinä, internetin foliohattuteoreetikot uskovat Maya-kalenterin ”ennustamaan” maailmanloppuun, nk. maahanmuuttokriittiset näkevät islamisaation tuovan Eurooppaan uuden etnisten ja uskonnollisten konfliktien riivaaman ”pimeän keski-ajan”, tai suoraan islamilaisen kalifaatin, mainitakseni vain muutama ajallemme tyypillinen maailmanlopunskenaario. Spengleriläiseen ja yleensä konservatiiviseen, anti-liberaaliin kulttuurifilosofiaan kallellaan olevat näkevät oman länsimaisen sivilisaationsa näivettymisen eräänlaisena maailmanloppuna, yhden historiallisen systeemin kuolemana. Toki Spengler, konservatiivivallankumoukselliset ja nykyinen Uusi Oikeisto eivät ole ainoita systeemikriisiä ennustavia tahoja. Mm. arvostettu marxilainen taloustieteilijä Immanuel Wallerstein ennustaa suurta epävakautta seuraavalle viidenkymmenen vuoden ajanjaksolle, sillä hänen mukaansa nykyinen maailmanjärjestelmä on käynyt tiensä loppuun, ja että tämän järjestelmän tulee korvaamaan uusi, erilainen järjestelmä kriisien vaivaaman siirtymäkauden jälkeen. Wallersteinin yksi suurimmista teemoista, YdinPeriferia -asetelma, esiintyy myös Marxin kirjoituksissa ja Spenglerin käsitteissä Maailmankaupunki ja Provinssi.

Mitä viihteen ja populäärikulttuurin fiksaatio maailmanloppu-teemaan kertoo ajastamme? No ainakin sen, että liberaali, 1800-lukulainen edistysusko on kokenut kolauksen, historia ei loppunutkaan ja lännen (Yhdysvaltojen) ylivallan suhteellinen hiipuminen ennustaa epävakaata, vaikeasti ennustettavaa lähitulevaisuutta. Moninapaisen maailman muodostuessa usko lännen ja liberaalin teologian ylivoimaisuuteen heikkenee samalla kun näyttämölle astuu uusia ajatusmalleja, jotka taistelevat aikalaistemme epävarmoista sieluista. Samalla voimme nähdä uudessa uskonnollistyyppisessä maailmanlopun ennustamisessa enteitä Spenglerin mainitsemasta toisesta uskonnollisuudesta, joka tulisi nostamaan päätään sivilisaation ehtoovaiheessa hänen ennustuksena mukaan. Maailmanlopun odottelu kertoo myös paljon todellisista kehityskuluista, jonka ajan henki tuntuu aavistavan. Heikenneet tai kokonaan puretut perinteiset instituutiot, arvot ja ideniteetit ovat johtaneet sosiaalisen koheesion rappeutumiseen ja yhteiskunnalliseen muutokseen, joka on vertaansa vailla. Globalisoituva ”maailmankylä”, jonka piti olla yhtenäisyyden ja ihmisyyden nimeen vannovaa kehitystä parempaa kohti onkin paljastunut keskenään riitaisaksi kakofoniaksi, jolla ei olekaan yhteistä suuntaa tai käsitystä ihmisyydestä. Kaikki mikä oli entisinä aikoina ollut vuosisatoja pysyvää, lähes ikuista, on pyyhkiytynyt lähes olemattomiin muutamassa vuosikymmenessä. Yhteiskunta, joka ennen oli kaikkien oma, vaikuttaa yhtäkkiä vieraalta ja tuntemattomalta, arvaamattomalta. Taloudellinen lama, nopeasti leviävät tartuntataudit, lisääntynyt terrorismi, kouluampumiset ja Sellon massamurha ovat olleet omiaan lietsomaan tätä arvaamattomuuden tunnetta ja ahdistunutta ilmapiiriä. Sukupolvi, jolle on koko sen elämän ajan uskoteltu, että se on syntynyt suurimpaan vaurauteen ja oikeudenmukaisuuteen alati vaurastuvassa ja oikeudenmukaisemmaksi muuttuvassa maailmassa huomaakin yhtäkkiä, että edessä saattaa olla pitkä alamäki.

Valmistautuminen?

Samaa tahtia kuin häämöttävän maailmanlopun nimeen vannovat lahkot ja liikkeet lisääntyvät ja kasvavat, sitä enemmän kehittelevät he selviytymisstrategioita. Kirjoja ja oppaita, joissa neuvotaan kuinka selviytyä erilaisista skenaarioista on enemmän kuin pystymme laskemaan. Yleisiä strategioita ovat ruuan ja veden varastoiminen, turvallisen pakopaikan valmistelu, suunnitelmien laatiminen, jne.

Kuinka anti-liberaaliin ajatustraditioon nojaavaan eurooppalaisen tulisi valmistautua ennustettuun epävakauden aikakauteen? Vaikka läntinen sivilisaatio on jo pidemmän aikaa ollut hiipumassa valtansa ja vaikutusvaltansa lakipisteestä, ei tätä kehityskulkua tarvitse nähdä yksinomaan negatiivisena vaan sen voi myös nähdä luonnollisena, peräti väistämättömänä. Anti-liberaalille se on ennen kaikkea liberaalin, amerikkalaiseen hegemoniaan nojaavan maailmanjärjestyksen kuolinkorahtelua, joka tarjoaa mahdollisuuksia uudelle ajattelulle ja järjestäytymiselle. Tämän oivallettuamme voimme alkaa miettimään mitä haluamme tehdä ja miten. Monet poliittisen vasemmisto-oikeistospektrin ulkopuolella olevat yhteiskunnalliset aatteet ovat alkaneet luomaan valtion ja julkisen sektorin byrokratian ulkopuolella eksistoivia, riippumattomia verkostoja ja yhteisöllisyyden muotoja. Uudet kollektiivit ja identiteetit tekevät tuloaan, ja kiinnostus niitä kohtaan on kasvamassa sitä mukaan kun yksilö huomaa olevansa täysin heikentyvän valtiostruktuurin ja byrokratian armoilla. Koheesion ja yhteiskunnallisen pääoman huvetessa tulevat uudet yhteisöllisyyden muodot valtaamaan alaa takaisin valtiolta ja julkiselta sektorilta, ne tulevat tuottamaan omia palveluitaan, pyörittämään omia vaihtoehtoisia taloudellisia ja kaupallisia minisysteemejä. Pyrkimyksenä on luoda mahdollisimman omavaraisia paikallisverkostoja ja yhteisöjä, jotka kykenevät huolehtimaan turvallisuudestaan ja elinehdoistaan valtion muuttuessa yhä kyvyttömämmäksi huolehtia niistä palveluista, jotka sille on ”ulkoistettu”.

Liberaali hegemonia politisoituneessa hyvinvointivaltiossa

•tammikuu 22, 2010 • 1 kommentti

Hyvinvointivaltio on historiallisessa mittakaavassa uusi ilmiö. Se voidaan nähdä loogisena seuraajana kansallisvaltiolle, tai oikeastaan modernia kansallisvaltiota täydentävänä tekijänä. Kansallisvaltio perustui ajatukseen, että kansan, etnisen ryhmän muodostaman demoksen, tulee olla yhtä valtion kanssa koska ainoastaan siten palvelee valtio kansan intressejä. Toisin sanoen, suomalainen kansallisvaltio perustettiin Suomen kansan etujen puolustajaksi, sen kehityksen turvaamiseksi ja sen itsenäisen tahdon toteuttamiseksi. Jotta kansan itsenäinen tahto olisi kuultavissa täytyi kansallisvaltioon kuulua erottamattomana kansanvalta, käytännössä edustuksellinen demokratia, joka kehittyi nopeasti ainoaksi hyväksyttäväksi hallitusmuodoksi sitä mukaan kuin usko ihmisten tasa-arvoon ja yhtäläisyyteen kasvoi. Liberaali ihmiskäsitys ja romantiikan aikakauden kansallinen ajattelu kehittyivät, ehkä joidenkin mielestä paradoksaalisesti, rinta rinnan ja ne ovat molemmat modernismin aikakauden ja valistuksen hengen tuotteita. Seuraavaksi aion katsoa, joskin rajallisesti, miten hyvinvointivaltio sopii länsimaisen sivilisaation dynamiikkaan ja ideahistoriaan.

Historia kehityksenä, kansallisvaltio luokkayhteiskuntana

Liberaali ihmiskäsitys on ensikädessä materialistinen ja rationaalinen, toisin sanoen se näkee ihmisen eräänlaisena kappaleena installaatiossa, jonka liikkeet ovat loogisesti laskettavissa taloudellisten vaikuttimien kautta. Samalla se asettaa ihmisyydelle arvon ja päämäärän. Siinä missä uskonnollinen kristinusko julistaa ihmiset samanarvoisiksi Jumalan edessä, näkee maallistunut ihmiskäsitys ihmiset tasa-arvoisiksi ei ainoastaan filosofisessa mielessä vaan konkreettisesti. Kenestä tahansa voisi tulla mitä vain, riippuen siitä mitä tabula rasalle piirretään. Moderni historiankäsitys näkee ihmisyyden tai ”ihmiskunnan” historian eräänlaisena suurena kehityskertomuksena, joka jatkuu katkeamattomana alkaen homo sapieksen ensiaskeleista 2000-luvulle saakka, ja se olettaa, että ihmistä ja inhimillisiä kulttuureja olisi aina johtanut ja elävöittänyt sama luonnonlakimainen sisäinen logiikka, joka vasta meidän aikanamme, ts. modernin länsimaisen sivilisaation aikana, olisi täydellisesti oivallettu. Kuten Oswald Spengler niin terävästi huomioi, käsittää moderni, lineaariseen malliin nojautuva historiakäsitys esimerkiksi ”taiteen” yhtenä jatkumona sen sijaan, että se näkisi eri aikoina vallinneita taiteen suuntauksia ja muotoja omina erillisinä kokonaisuuksina, jotka olivat aikaan ja paikkaan sidottuina ja tästä syystä omaavat korkeintaan muodollisen ja teknisen yhteyden ”taiteeseen yleensä”. Voidaanko esimerkiksi sanoa, että kivikautiset luolamaalaukset ovat saman hengen elävöittämiä ja samaa taidehistoriallista jatkumoa, prosessia, kuin esimerkiksi antiikin kuvanveisto tai mordernistinen impressionismi? Kuten jokin tietty kasvilaji on ympäristönsä ja perimänsä tuotosta, ovat myös ihmiskulttuurit aikaan, paikkaan ja perimään sidotut. Vaikka esimerkiksi ”taidetta” on esiintynyt lähes kaikissa vähänkin kehittyneimmissä ihmisyhteisöissä, on sen merkityksellä ja tarkoituksella ollut hyvin erilainen sisältö riippuen sitä luoneesta kulttuurityypistä.

Samalla tavalla käsitetään koko yhteiskuntakehitys muka katkeamattomana prosessina ensimmäisistä maatalousyhteisöistä ja heimoista nykyajan nk. informaatioyhteiskuntiin saakka. Varsinkin marxilainen yhteiskuntakäsitys näkee historian dialektisena prosessina, yhtälönä, jonka tekijöinä ovat eri yhteiskuntakerrostumien taloudelliset suhteet ja taloudellisten resurssien jako. Konfliktit, kärsimys ja paha syntyvät resurssien ja taloudellisen tuotannon välineiden epätasaisesta jaosta yhteiskuntaluokkien kesken. Jokainen yhteiskunta läpi historian on siis marxilaisessa analyysissä osa samaa kehitysjatkumoa, samaa dualistista luokkataistoa, joka toimii historian ja ”kehityksen moottorina” vieden meitä aina eteenpäin. Se miksi aikaisempina aikoina eläneet ihmiset eivät käsittäneet maailmaa näin johtuu yksinkertaisesti siitä, että heitä ”harhautettiin” esim. uskonnoilla ja muilla instituutioilla. Tämä maailmankuva on tyypillisesti länsimainen tai faustinen, kuten Spengler asian ilmaisee. Se antaa historialle tarkoituksen antamalla sille suunnan ja omalle viiteryhmälleen kohtalon antamalla sille historiallisen tehtävän. Kommunistit ja muut marxilaiset esimerkiksi haluavat luoda luokattoman yhteiskunnan, jossa konfliktit ja kärsimys häviävät luokka-erojen myötä ja maailma siirtyy ikuisuuteen. Historia on siis kamppailua kohti ”täydellistä ihmiskuntaa”. Liberaalit uskovat, että liberaalin demokratian levitessä yleismaailmalliseksi ideologiaksi ei sotia enää synny ja markkinat säätelevät itse itseään parhaimpaan mahdolliseen suuntaan, tästä esimerkkinä esimerkiksi Francis Fukuyaman useasti virnuilua herättänyt teoretisointi ”historian lopusta”. Neuvostoliiton sorruttua omaan mahdottomuuteensa ei liberaali-demokraattiselle kapitalismille näyttänyt enää löytyvän haastajaa, joten kamppailu oli voitettu ja kehitys melkein ”valmis”. Tapahtumia tulee yhä olemaan, mutta itse ”evoluutio” on ohi.

”Se mitä nyt todistamme ei välttämättä ole ainoastaan kylmän sodan loppu, tai tietyn sodanjälkeisen aikakauden päätös, vaan historian loppu sinänsä: toisin sanoen ihmiskunnan ideologisen evoluution päätepiste ja länsimaisen liberaalin demokratian leviäminen maailmanlaajuiseksi, ihmiskunnan lopulliseksi valtiomuodoksi.”

-Francis Fukuyama

Avarakatseiselle ja valveutuneelle tarkkailijalle tulisi kuitenkin olla selvää, että ”historia” eli ihmiskunta ei ole newtonilainen eloton kappale, joka pysyy paikoillaan tai liikkeessä riippuen siihen kohdistetusta voimasta. Sen sijaan, että oletettaisiin koko ihmiskunnan menneen ja tulevan olevan määriteltävissä länsimaisen sivilisaation ja oman aikakautemme mittapuulla, joka on täysin erilainen verrattuna kaikkiin aikaisempiin muotoihin (ja, mikäli Spengleriä on uskominen, täysin erilainen myös tuleviin muotoihin verrattuna). Liberaalit ja marxilaiset toistavat tiedostamatta samaa faustista maailmankäsityksen muotoa, jossa vanhaa aikaa seuraa keskiaika, jota seuraa uusi aika. Molemmat ovat ottaneet tehtäväkseen kehityksen loppuun saattamisen ja uuden ihmisen luomisen, joka ei ole vanhojen oppien ja harhojen vankina, vaan käsittää maailman niin kuin se on – liberaalien ja marxilaisten mielestä. Modernin läntisen sivilisaation suurimpiin ajattelijoihin kuulunut Friedrich Nietzsche, joka ehkä ensimmäisenä ymmärsi maallistumisen aiheuttaman dilemman länsimaiselle sivilisaatiolle, häntä askarrutti minkälaiset voimat ja aatteet tulisivat määrittelemään hyvän ja pahan, tai historiallisesti, eteen- ja taaksepäin siinä moraalisen auktoriteetin tyhjiössä ja nihilismissä, joka oli hänen elinaikanaan muodostumassa. Hän puhuu enteellisesti ”viimeisistä ihmisistä”, termi joka voisi olla suoraan Fukuyaman tekstistä.

Lo! I show you the Last Man.
”What is love? What is creation? What is longing? What is a star?” — so asks the Last Man, and blinks.
The earth has become small, and on it hops the Last Man, who makes everything small. His species is ineradicable as the flea; the Last Man lives longest.
”We have discovered happiness” — say the Last Men, and they blink.
They have left the regions where it is hard to live; for they need warmth. One still loves one’s neighbor and rubs against him; for one needs warmth.
Turning ill and being distrustful, they consider sinful: they walk warily. He is a fool who still stumbles over stones or men!
A little poison now and then: that makes for pleasant dreams. And much poison at the end for a pleasant death.
One still works, for work is a pastime. But one is careful lest the pastime should hurt one.
One no longer becomes poor or rich; both are too burdensome. Who still wants to rule? Who still wants to obey? Both are too burdensome.
No shepherd, and one herd! Everyone wants the same; everyone is the same: he who feels differently goes voluntarily into the madhouse.
”Formerly all the world was insane,” — say the subtlest of them, and they blink.
They are clever and know all that has happened: so there is no end to their derision. People still quarrel, but are soon reconciled — otherwise it upsets their stomachs.
They have their little pleasures for the day, and their little pleasures for the night, but they have a regard for health.
”We have discovered happiness,” — say the Last Men, and they blink.

-Nietzsche

Miten tämä kaikki liittyy hyvinvointivaltioon? Yhtä hyvin voisimme kysyä, miten sosialismi liittyy kommunismiin. Hyvinvointivaltio on nähtävänä perin loogisena askeleena siinä ajatustraditiossa, jota Nietzschen parjaamat viimeiset ihmiset edustavat. Marxilainen materialismi halusi hävittää luokkaerot ja sosiaalisen luokan yleensä tekijänä yhteiskunnassa, koska tämä johtaisi kommunismiin eli marxilaiseen versioon Jumalan valtakunnasta tai ”historian lopusta”. Hyvinvointivaltion tehtävänä on siis ollut hävittää nämä luokkaerot ja siirtää tuotannon välineitä ”yhteis-” eli valtio-omistukseen. Tässä romantiikan kansallisaate ja marxilaisuus kohtaavat, pohjoismaisessa sosiaalidemokratiassa, jossa kansallisvaltion rajaama kansakunta toimi luokkataiston pelikenttänä. Sosialistit halusivat poistaa luokkaerot oikeudenmukaisuuteen nojaten, kansallismieliset taas kansalliseen yhtenäisyyteen vedoten. Näiden synteesinä voidaan pitää pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Esimerkkeinä tästä epäilyttävästi kansallista sosialismia ja korporatismia muistuttavasta järjestelmästä toimikoot ruotsalainen Folkhem-idealismi ja suomalainen sodanjälkeinen nk. asevelisosialismi.

Historian loputtua 1990-luvulla vallitsi joitakin vuosia yltiöoptimistien ilmapiiri siitä, että hyvä on voittava ja vapaus koittava. Islamilaisen radikalismin nostettua päätään ja Yhdysvaltain hegemonian hiipumisen näyttäessä vääjäämättömältä on kuitenkin historian loppuminen alkanut näyttää kyseenalaiselta. Näyttämölle nousevat uudet tekijät kuten Kiina ja Intia, ja jonkinasteisen come-backin tehnyt Putinin Venäjä eivät ole hyväksyneet liberaalia demokratiaa vapaine markkoineen ja yksilönoikeuksineen, saati historian loppua. He eivät omaa samaa käsitystä historian suunnasta tai länsimaisen ajattelun ylivoimaisuudesta ja lopullisuudesta. Liberaalin on tätä mahdoton ymmärtää, hän näkee ainoastaan ”rikoksia ihmiskuntaa vastaan,” ei vaihtoehtoista maailmankuvaa ja maailmanhistoriallista identiteettiä, joka elävöittää omastaan täysin erilaista kulttuuripiiriä, sillä liberaalihan tietää, että pohjimmiltaan kaikki ihmiset ovat samanlaisia, saman arvoisia ja haluavat samaa (länsimaalaista kulutusyhteiskuntaa, individualismia ja parlamentarismia). Uusien valtakeskuksien muodostuminen läntis-amerikkalaisen hegemonian ulkopuolelle tarkoittaa, että historia jatkuu sittenkin. Globalisaation myötä on ”kehityksen moottoriksi” noussut monessa mielessä luokkataistoa korvaamaan sellaiset ideologiset käsitteet kuten kansainvälisyys, monikultturismi ja konkreettisesti liberaali maahanmuuttopolitiikka. Paikalliset työväenluokat ja luokkataistot ovat saaneet väistyä uusien ryhmien ja konfliktilinjojen tieltä, jotka määrittelevät edistyksen ja taantumuksen. Pienistä populistisista protestiliikkeistä huolimatta ovat eurooppalaiset yhteiskunnat vankasti vasemmisto-liberaalin ihmiskäsityksen ja markkinaliberaalin talouskäsityksen ideologisen hegemonian alaisuudessa ja ovat olleet sitä jo pitkään. Pohjoismainen sosiaalidemokratia on siirtnyt kansallista hyvinvointia edistävästä ”globaalia vastuuta” kantavaksi. Suomen valtio ei ole enää ideologisesti vastuussa vain suomalaisille äänestäjille, vaan kaikille maailman ihmisille, joilla on teoriassa oikeus asettua Suomeen asumaan jos haluavat. He kun ovat osa sitä ainoata kollektiivista viiteryhmää, jota myös valkoiset heteromiehet saavat olla osana: ihmiskuntaa.

Koska hyvinvointivaltio katsoo oikeudekseen ja tehtäväkseen kompensoida yhteiskunnan vääryyksiä, suorittaa se huomattavan määrän tulonsiirtoja ja tarjoaa yhteiskunnallisia palveluita, kuten esimerkiksi peruskoulutuksen, terveydenhuollon, yliopistot, uutistarjonnan ja ”yleissivistyksen” jne. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että myös koko julkinen sektori, eivät vain hallitus, virastot ja ministeriöt, on poliittisen ja ideologisen hegemonian vaikutuspiirissä. Yhteiskunnan atomisaatio ja vanhojen kollektiivien purkaminen on jättänyt yksilön alastomaksi byrokraattisen valtionkoneiston eteen. Ei ole enää vahvaa sukua, kylää, luokkaa tai muuta kollektiivia, joka toimisi ylhäältä johdetulle byrokratialle jonkinlaisessa tasapainottavassa, itsensä tiedostavan kollektiivin roolissa, joka omaisi käsityksen omasta, jaetusta edusta, jota puolustaa. Toisin sanoen kansalaisyhteiskunta on hävinnyt, ja sen paikan on vienyt niin kutsuttu julkinen sektori ja kulutusyhteiskunta. Tämä ainakin näyttäisi olevan tavoitteena.

Radikaalin tehtävä

Jälkimoderni kulutusyhteiskunta, liberaali yksilökeskeinen maailmankatsomus, joka ei tunnusta kollektiiveja yksilön ja ihmiskunnan välimaastossa, ovat kuitenkin osoittautuneet ontoiksi ja epätäydellisiksi. Sitä mukaan kun sosiaalinen koheesio rapautuu sellaisten ilmiöiden kuten siirtolaisuuden ja vanhojen kollektiivien purkamisen myötä, tulee yhteiskunnasta nousemaan uusia yhteisöllisyyden muotoja ja uusia kollektiiveja, jotka eivät ole valtion määriteltävissä tai kontrolloitavissa, vaan kumpuavat uudesta tietoisuudesta. Tämä kehityskulku on jo alkanut, pieniä kumouksellisia ja vastakulttuurisia ryhmittymiä muodostuu ympäri läntistä maailmaa ja sen vaikutusaluetta. Valtaapitävät yrittävät tietenkin estää näiden ajatusten leviämistä leimaamalla ne ideologisesti sopimattomiksi ja tekemällä niiden levitys laittomaksi. Samaan hengenvetoon voidan kritisoida kiinalaisia internetin sensuroinnista, viimeisin esimerkki Ruotsista, jossa astui voimaan surullisen kuuluisa FRA-laki, joka koskettaa myös suomalaisia, koska suurin osa suomalaisten tietoliikenteestä kulkee Ruotsin kautta, ja jossa ulkoministeri Bildt juuri kritisoi Irania ja Kiinalaisia mielipidevastustajien ja systeemikriitikoiden salaisesta tarkkailusta ja internetin vapauden kaventamisesta[1]. Kasvava paniikki on merkki siitä, että ote lipsuu.

Aivan kuten spengleriläinen maailmankaupunki vetää länsimainen sivilisaatio puoleensa provinssin, eli kolmannen maailman liikaväestöä itseensä, koska se ei kykene ylläpitämään itseään syntyvyyden osalta. Tämä prosessi ei ole ainoastaan välttämättömyys sivilisaation elinkaaressa vaan myös liberaalin ideologian mukainen imperatiivi, sen täytyy tapahtua. Se ei ole ainoastaan välttämätön, se on oikein, hyvä, edistyksellistä. Sivilisaatiomme reunoilta saapuvia ihmismassoja ei kuitenkaan elävöitä sama ihmiskäsitys, he eivät ole liberaaleja ja useassa tapauksessa he tunnistavat yhteiskuntamme henkisen rappion intuitiivisesti. Niin kauan kuin hyvinvointivaltio pystyy ylläpitämään edes jonkin sortin sosiaalista harmoniaa, on yhteiskuntarauha joten kuten säilytettävissä. Resurssien huvetessa ja väestön muuttuessa yhä hajanaisemmaksi, kuten on auttamatta tapahtumassa, tulee paine kasvamaan eksponentiaalisesti. Liberaali hegemonia on tulossa tiensä päähän, ja tämä on jokaiselle itsensä radikaaliksi mieltävälle haaste: tarjota vaihtoehto. Radikaalikonservatiivilla ja konservatiivisen vallankumouksen perillisillä on pitkä ja rikas ideologinen historia takanaan ja muutosaltis tulevaisuus edessään. Nyt on aika muodostaa uusia strategioita ja kehittää uusia näkemyksiä ja ideoita, jotka tarjoavat elinvoimaisen ja houkuttelevan vaihtoehdon hyvinvointivaltion ja liberaalin hegemonian haaksirikosta pelastautuville. Hyvä paikka aloittaa näiden strategioiden ja aatteiden ideointi on kroatialaisen professori Tomislav Sunicin kirja Against Equality and Democracy. Sunic on yksi aikamme tunnetuimpia niin kutsutun eurooppalaisen uuden oikeiston edustajia, ja hänen ajatuksiinsa läntisen maailman vallitsevasta ideologisesta hegemoniasta voi tutustua tässä lyhyessä verkkojulkaisu Synthesis:in suorittamassa haastattelussa. Nyt on aika muodostaa ja ottaa käyttöön argumentteja ja ajatusmalleja, jotka osoittavat ihmiskäsityksemme ja maailmankuvamme ylivertaisuuden liberaaliin nähden.

Moderni liberaali dollariteologia ja hyvinvoinnin diktatuuri yhdistettynä terminä harhaanjohtavaan käsitteeseen nimeltä ”monikulttuurisuus” tuhoaa kaikki arvot ja kaikki kulttuurit, mukaan lukien omamme. En kuitenkaan syytä ulkoeurooppalaisia ja hylkään salaliittoteoriat. Ensi kädessä pidän vastuussa laiskoja ja korruptoituneita akateemikkoja, modernia mediaa ja politiikkoja, jotka ovat panttaamassa euro-amerikkalaista tulevaisuutta. Kuitenkin, mitä luultavammin tarvitsemme enemmän kaaosta poliittiseen järjestelmäämme, sillä vain kaaoksesta voivat uudet eliitit ja arvojärjestelmät nousta.

-Tomislav Sunic

Oswald Spengler ja historiakäsitys

•tammikuu 18, 2010 • 2 kommenttia

Oswald Spengler oli saksalainen kulttuurifilosofi ja ajattelija, joka oli aktiivisimmillaan maailmansotien välisenä aikana, aikana jona poliittiset ja sosiaaliset muutokset myllersivät Eurooppaa. Spenglerin kiistatta tunnetuin teos on hänen monumentaalinen sivilisaatioanalyysinsä Länsimaiden perikato. Teoksen kantavana teemana toimii Spenglerin käsitys sivilisaatioista ja kulttuuripiireistä eräänlaisina kokonaisuuksina, jotka ovat verrannollisia eläviin organismeihin. Nämä kokonaisuudet kaiken elävän tapaan syntyvät, kasvavat, kukoistavat ja vääjämättä kuihtuvat.

Spengler ja moderni historiakäsitys

Spengler jakaa historialliset sivilisaatiot ja kansakunnat historiattomiin ja maailman-historiallisiin. Kategorisoinnin perustana toimii jokaisen sivilisaation tai kansakunnan oma historiakäsitys. Toiset kulttuuripiirit tiedostavat itsensä maailmanhistoriallisksi toimijoiksi ja tästä seuraa, että niille on kehittynyt maailmanhistoriallinen oikeutus tai kohtalo, joka on johdettu omasta tiedostetusta roolista yhtenä toimijana ”historian näyttämöllä”. Toiset kulttuuripiirit ja kansakunnat eivät tiedosta samalla tavalla itseään, ja elävät eräänlaisessa maailmanhistoriallisessa isolaatiossa. Maailmanhistorialliselle Ihmiselle kulttuuri-historiallinen rooli on osa identiteettiä ja hänen kohtalonaan on itsensä toteuttaminen osana korkeakulttuuria.

Spenglerille länsimainen historiakäsitys oli kulttuuri- ja historiasidonnaista –  mitä se tietysti oli ja on edelleen – koska se näkee historian omana kehitysekertomuksenaan antiikista keskiaikaan ja esimodernista moderniin. Analyysissään Spengler hylkää lineaarin, suoraviivaisen historiakäsityksen, jonka nykyaikaisena ilmentymänä voidaan nähdä esimerkiksi progressiivisuuden myytti, ”taantumuksellisuuden” ja ”edistyksellisyyden” moraalis-dualistinen vastakkainasettelu tai vaikkapa ihmisoikeusideologian edistäminen. Lineaarin historiakäsityksen sijaan tarkastelee Spengler sivilisaatioita maailmanhistoriallisesta näkökulmasta, joka käsittää kunkin aikakauden ajatukset ja ominaisuudet kulttuuri- ja historiasidonnaisina, tietyn kulttuuripiirin ilmauksina. Eri aikakausien ja kulttuurien uskomuksia, saavutuksia ja filosofioita ei siis tule mitata jotain ”universaalia” mittapuuta vasten, vaan ne on nähtävä siinä kontekstissa, jossa ne eksistoivat historiassa, eli mikä vaikutus ja mitkä vaikuttimet niillä oli omassa historiallisessa ja kulttuurisessa todellisuudessaan. Tämä tarkastelutapa antaa avaimet kulttuuripiirien todellisen dynamiikan ymmärtämiseen.

Nykyajan ilmiöitä spengleriläisin silmin

Spengeriläistä kulttuurianalyysiä ja tarkastelutapaa käyttäessä näyttäytyy moni tendenssi ja suuntaus jälkimodernissa yhteiskunnassamme täysin uudessa valossa. Ottakaamme esimerkiksi poliittisesti korrekti yläluokka, nk. uusi luokka, ja sen edustama yhteiskunnallis-historiallinen tendenssi.

Ennen sivilisaatiota on kulttuuri. Toisin kuin sivilisaatio, on kulttuuri dynaaminen, kehittyvä, innovatiivinen ja yhä hakemassa muotoaan. Kulttuurillisen luomisvoiman loputtua siirrytään syklissä sivilisaatiovaiheeseen, jolle ovat tunnusomaisia ulkoinen ekspansiivisuus ja rationalismi. Sivilisaation huipentuma on maailmankaupunki, joka imee elinvoimansa provinssista, toisin sanoen maalta, koska maailmankaupunkilaiset eivät itse lisäänny kasvua edellyttävissä määrin. Spenglerillä on negatiivinen käsitys niin sivilisaatioista kuin maailmankaupungeistakin, ja hänelle maailmankaupunki on verrannollinen sivilisaatioon ja maaseutu on verrannollinen kulttuuriin. Spengler asettelee vastakkain maailmankaupunkilaisen ja maalaisen, jossa edellä mainittu on juureton, perinteetön, uskoton, laskelmoiva, nokkela, hedelmätön, kulttuuria edustavia traditioita ja instuutioita kohtaan vihamielinen ja maalaista kohtaan halveksiva, jälkimmäisen edustaessa kulttuurin ”todellista ihmistyyppiä”.

Kulttuurisen ”polttoaineen” loputtua vanhojen totuuksien, käsitysten, uskomusten ja aatteiden uudelleentulkinta tulee tiensä päähän. Koska myös uusi luokka on historia- ja kulttuurisidonnainen historiakäsitykseltään ja identiteetiltään, sahaa se sivilisaatiolle ominaisella rationalismillaan omaa oksaansa. Spenglerin mukaan johtaa valistuksen rationalismi lopulta juurikin tämänkaltaisiin (esim. poliittinen korrektius / kulttuurimarxismi) aatesuuntauksiin ja koulukuntiin, jotka elävät oman itsekeskeisen maailmankuvansa vankeina eivätkä kykene selittämään, saati sulattamaan, ympärillä tapahtuvaa jokapäiväistä todellisuutta. Lopulta tämä ajattelu tuhooa itse itsensä, ja vastavoimana eliitin valheellisuudelle nousee massoista eliitinvastainen uskonnollistyyppinen liikehdintä, joka on signaali sivilisaation lopullisesta kuihtumisesta ja siirtymisestä historiattomaan tiedostamattomuuteen. Samanaikaisesti uuden uskonnollisen tulemisen kanssa kehittyy yhteiskunnassa vahva byrokratia ja Caesarismi, termi jolla Spengler kuvaa vahvoja johtohahmoja, jotka nousevat valtaan poliittisesti ja sosiaalisesti hajoavissa yhteiskunnissa sivilisaation loppuvaiheessa. Politiikan ja yhteiskunnan muuttuessa muodottomaksi, toisin sanoen poliittisten ja sosiaalisten toimijoiden ja instituutioiden menettäessä roolinsa ja merkityksensä, henkilöityy valta vääjämättä Caesariin, siitä huolimatta että poliittisia traditioita ja instituioita yhä pidettäisiin symbolisesti esillä.

Uusi luokka on siis eräänlainen yläluokka, joka on syntynyt demokratian, spengeriläisittäin rahanvallan, aikana ja joka omaa määriteltävän historiakäsityksen ja maailmahistoriallisen identiteetin (joka puolestaan on johdettavissa valistukseen ja sitä edeltäneeseen uskonpuhdistukseen). Se on täysin selvästi kehittynyt maailmankaupungin miljöössä ja toistaa perinteisiä maailmankaupunkilaisia asenteita. Se halveksii sivilisaatiotaan ja puritanistista rationaalisuuttaan edeltänyttä kulttuuria, jota se kuitenkin toistaa uudelleentulkitussa muodossa. Se on myös toiminut aktiivisena agenttina yhteiskunnallisessa hajoamisprosesissa, jota Spengler teoksessaan kuvaa ja ennustaa, esimerkiksi media- ja rahavallallaan. Huomion arvoinen seikka on myös se, että uusi luokka oli vahvasti tukemassa erään aikamme potentiaalisen Caesarin valtaantuloa ja henkilökulttia n. vuosi sitten.

Elämme siis mielenkiintoisia aikoja. Jos aika käy kuitenkin pitkäksi, suosittelee Riippumattomat-blogi lämpimästi Länsimaiden perikatoon tutustumista.

Vieraskynä: Poliittinen korrektius symbolisena luokkataistona

•tammikuu 14, 2010 • 1 kommentti

Aikaisemminkin useampaan otteeseen vieraskynässä esitellyn ruotsalaisbloggaaja Oskorein uusin kirjoitus käsittelee tällä kertaa yhteiskunnallisen eliitin ideologiaa ja yhteiskuntakäsitystä, eli lähinnä post-modernin vasemmiston asemaa, maailmankuvaa ja dynamiikkaa, aiheita, joita on myös jossain määrin puitu tässä blogissa. Tämänkertainen kirjoitus on kuitenkin niin hyvä analyysi, että se ansaitsee tulla käännetyksi kokonaisuudessaan suomenkieliselle yleisölle.

Poliittinen korrektius symbolisena luokkataistona

Historiallinen vasemmisto keskittyi luokkataistoon ja voitti kansansuosiota vaatimalla parempaa sosiaalista turvaa. Sen maailmankuvaa voi jälkikäteen luonnehtia melko yksinkertaistavaksi ja yksiulotteiseksi, varsinkin sen talous- ja luokkapainotteisuus, josta seurasi myös sen täydellinen väärinymmärrys mitä tulee hengellisyyteen ja muihin yhteisöllisyyden muotoihin. Tästä huolimatta oli historiallisella vasemmistolla kaksi perustavanlaatuista näkemystä, joilla on yhä arvoa. Toinen on näkemys, että historialliset yhteiskunnat ovat kivikaudesta lähtien olleet luokkayhteiskuntia, joissa yksi tai useampi luokka hallitsee kansaa ideologioiden ja uskontojen avulla. Toinen on näkemys, jonka mukaan kaikki on jatkuvassa muutoksessa, ja että käsitteet ja analyysit, jotka olivat käyttökelpoisia 1800-luvulla eivät välttämättä ole sitä vuonna 2010.

Molempia em. näkemyksiä voidaan käyttää nykyisen ylimystön, sen koostumuksen ja sen käyttämien ideologioiden analysoimiseen, sekä nykyisten luokkajännitteiden tarkasteluun. Samalla tulee irtautua siitä äärimmäisestä reduktionismista, joka on niin tunnusomainen luokka-analyysille. Panunzion, Schmittin ja Gumploviczin tapaan tulee meidän lähteä liikkeelle monimutkaisemmasta maailmankuvasta, jossa yhteiskunnalliset luokat muodostavat vain yhden toimijan, joka vuorovaikuttaa ja kilpailee osana kokonaisuutta. Muita tärkeitä toimijoita ovat esimerkiksi etniset ryhmät. Historiassa vaikutusvaltaiset ryhmittymät ja toimijat vaihtelevat. Etnisesti yhtenäisissä yhteiskunnissa nousee esimerkiksi luokka tärkeäksi poliittiseksi tekijäksi, vaikka konfliktit näissä yhteiskunnissa ovatkin harvemmin yhtä brutaaleja. Tässä tapauksessa voi olla jossain määrin puolusteltavissa esimerkiksi Marxin tapa jättää etninen kysymys pois analyyseistään. Myös moderni vasemmisto on huomannut luokka-analyysin puutteet ja on yrittänyt täydentää sitä rodulla, sukupuolella ja seksuaalisella suuntauksella, esimerkiksi sellaisilla selitysmalleilla kuten ”triple oppression”. He eivät ole kuitenkaan kyenneet hylkäämään tunnepitoista moralisointia ja dualistista ajattelua, joka on tunnusomaista modernille vasemmistolle. Tästä syystä mielenkiintoisimmat analyysit tulevat todennäköisemmin esimerkiksi paleolibertariaani Paul Edward Gottfriediltä kuin niin kutsutulta vasemmistolta.

Poliittinen korrektius ja symbolinen luokkataisto

Jos ruotsalaista yhteiskuntaa anno 2010 tarkkailee luokka-analyysin näkökulmasta, ilmenee että taloudellinen yläluokka ja Gottfriedin uudeksi luokaksi nimittämä ryhmittymä toimivat eräänlaisessa symbioosissa. Uusi luokka on sidoksissa terapeuttiseen valtioon, joka tänään hallinnoi erittäin suurta osaa tuotannosta verrattuna tilanteeseen, joka vallitsi Marxin elinaikana (asia, joka huomioitiin jo 1960-luvulla, katso esim. Ian Goughin The Political Economy of the Welfare State [Hyvinvointivaltion poliittinen talous]). Riippuen siitä kuinka tämä uusi luokka määritellään, kykenee se myös hallitsemaan mediaa, akateemista maailmaa, mainostoimistoja ymv.

Uusi lu0kka on yläluokka. Tämän tajuttuaan on seuraa luonnollisesti kysymys mitä ideologioita se käyttää valtansa välineenä. Käy ilmi, että poliittinen korrektius muodostaa yhden näistä ideologeista (muita esimerkkejä ovat eksponentiaalisen kasvun myytti, ammatit ja, historiallisesti katsottuna, usko tehokkaaseen byrokratiaan). Poliittinen korrektius on eräänlainen symbolinen luokkataisto, sillä se kieltää tiettyjen ryhmien eksitenssin. Poliittisesti korrektien väittäessä, että ”ruotsalaisuutta ei ole olemassa” tapahtuu tämä historiallista taustaa vasten, jossa kansalliset luokat onnistuivat sulautumaan kansakunnan käsitteeseen (”Ruotsi ruotsalaisille ja ruotsalaiset Ruotsille”, kuten Per Albin  Hansson kuvaili projektia). Tässä ruotsalaisuuden kieltämisessä näemme siis implisiittisen ja selvästi erottuvan luokkaulottuvuuden, varsinkin jos ymmärrämme, että ihmiset pystyvät esittämään vaatimuksia ja ajamaan etujaan tietyn yhteiskunnallisen luokan tai ryhmän jäseninä. Yhtäläisyys merkit, jotka vedettiin kansan ja kansakunnan välille ruotsalaisessa diskurssissa oli siis edistysaskel kansalle ja heidän mahdollisuuksilleen vaatia yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Tästä seuraa, että heidän kollektiivisen identiteetin purkaminen on luokkaperspektiivistä suoranainen sodanjulistus. Ongelma on siinä, että prosessia ohjaavat yksilöt ja ryhmittymät nähdään kansan ja/tai työväenluokan omina edustajinaan, ja tästä syystä on sodanjulistus jäänyt huomaamatta. Vanhojen työväenpuolueiden johto on nykyaikana uuden luokan dominoima, asiantila jonka heidän kannattajansa alkavat vasta hiljalleen ymmärtämään.

Ruotsalaisten sijaan on meillä siis yksilöiden massa. Samalla lanseeraa uusi yläluokka, mediavaltansa ja akateemisen asemansa avulla, uusia ryhmittymiä. Ne perustuvat seksuaaliseen suuntaukseen, sukupuoleen ja maahanmuuttajuuteen/kansallisuuteen. Yhteistä näille ryhmille on, että ne ovat harvemmin itse kykeneviä ilmaisemaan ja ajamaan omia intressejään, ja tästä syystä täytyy nämä intressit ilmaista välikäden kautta erilaisten lähettiläiden tai edustajien avulla. Nämä lähettiläät ja edustajat, jotka edustavat ”heikkoja ryhmiä” ovat uuden luokan jäseniä. Tästä seuraa tilanne, jossa nämä uudet ryhmät ovat erityisessä suhteessa uuteen luokkaan, joka antaa heille resursseja ja etuoikeuksia. Näiden uskollistuutta vahvistavien lahjojen maksumieheksi on kuitenkin joutunut se yksilöiden massa, joka muodostaa puretun kollektiivin joka myös ruotsalaisuutena tunnettiin. Samalla keskittyy uusi luokka mudostamaan symbolisin ja juridisin keinoin tilanteen jossa he näyttäytyvät näiden uusien, heikkojen ryhmien puolustajina uhkia vastaan. Tämä suhde löytää ilmaisunsa sellaisissa aatteissa kuten ”anti-rasismi” ja sitä lähellä olevissa suuntauksissa.

Näemme siis kuinka ruotsalaisten olemassa olon kieltäminen ruotsalaisessa kontekstissa on esimerkki post-modernista luokkataistosta, joka siitä huolimatta, että se tapahtuu symbolisin keinoin, saa hyvin todelliset seuraukset. Yksi seuraus on esimerkiksi terveydenhuollon alasajo, joka työvelvoitteista johtuen käsitti enimmäkseen ruotsalaisia. Myös eläkkeiden laskeminen voidaan nähdä yhtenä seurauksena. Uusi luokka ei ole kiinnostunut sellaisista kollektiiveista kuten ruotsalaisista, työläisistä tai eläkeläisistä, josta seuraa etteivät he ole kollektiiveja vaan yksilöiden massaa. Ja yksilöt, kollektiiveista poiketen, eivät voi omata mitä marxismi tituleeraa historiallis-moraaliseksi tulotasoksi (tulotaso, jonka laskeminen koetaan epämoraalisena). Huomion arvoista on myös se, että monien muiden yläluokkien tavoin lähestyy uusi luokka ryhmäintressejä ja intressejä yleensä lähinnä tarpeiden, ei niinkään oikeuksien, näkökulmasta, eli ajattelusta, joka myöntää mielummin almuja kuin sosiaaliturvaa ja aniharva ruotsalainen pystyy kilpailemaan maahanmuuttajan kanssa tarpeiden tasolla.

Tietyssä vaiheessa historiallista kehitystään erkanevat yhteiskunnalliset ryhmät perinteisistä puolueistaan. Se tarkoittaa erkanemista niin perinteisistä puolueista kuin näiden erityisistä organisaatiomuodoista. Ihmiset, jotka muodostavat, edustavat ja johtavat näitä puolueita eivät enää näyttäydy todellisina puhemiehinä luokalle tai luokkakerrostumalle.

-Antonio Gramsci

Samaan aikaan näemme kuinka uuden luokan edustajat yrittävät symbolisesti rauhoittaa uusia ryhmiä, samalla kun he enemmän tai vähemmän avoimesti kritisoivat purettujen kollektiivien jäseniä heidän uupuvan työmoraalinsa, tylsyytensä ja umpimielisyytensä, ja muun vastaavan johdosta. Toisinaan osuu pilkka omaan nilkkaan, kuten maltillisen kokoomuksen Edvard Unsgaardille kävi, mutta trendi on selvä siitä huolimatta. Tämä ivallinen luokkahalveksunta on erityisen käsin kosketeltavissa sellaisissa väittelyissä, joissa uuden luokan jäsenet ryhtyvät tunnepitoiseen agitointiin. Uudella luokalla näyttäisi tämän lisäksi olevan, monen muun historiallisen luokan tavoin, halu aikaansaada ”vuosi nolla”. Historialliset oikeudet, kuten se, että maa kuuluu niiden ihmisten jälkeläisille jotka ovat aina sitä asuttaneet ja siellä vaikuttaneet, muuttuvat täysin mahdottomiksi ymmärtää sellaiselle ihmiselle joka omaa tällaisia näkemyksiä. Ajatus, että sairaslomalla oleva ruotsalainen olisi oikeutettu perustavanlaatuiseen taloudelliseen turvaan koska hänen esi-isänsä olivat tosissaan mukana luomassa, monessa sukupolvessa, nykypäivän hyvinvointia, on mahdoton. Sen sijaan tulee jokainen käsittää ja arvioida yksilönä tässä ja nyt, ja yksittäisiä menestyneitä maahanmuuttajia tulee nostaa esiin etevämpinä, parempina esimerkkeinä (harvemmin ääneen lausuttu totuus on ettei tämäkään ole tarpeellista).

Tästä kaikesta voimme vetää johtopäätöksen, että Ruotsi vuonna 2010 on eri yhteiskunta kuin mitä se oli vuonna 1910, ja että konfliktit ja ideologiat ovat myös muuttaneet muotoaan. Voimme myös tietyssä määrin tunnistaa kuinka poliittinen korrektius on ristiriidassa ruotsalaisen työläisen tai eläkeläisen etujen kanssa. Samalla tulee meidän tiedostaa, että ideologiat ovat harvemmin täysin rationaalisia, ja poliittinen korrektius on muuttunut vankilaksi myös uudelle luokalle. Esimerkiksi massamaahanmuutto on muuttunut jo aikoja sitten haitalliseksi. Siksi on ainoastaan ajan kysymys koska edistyneemmät jäsenet uudessa luokkassa hakeutuvat muiden, jopa kumouksellisten, aatteiden pariin. Silloin saamme myös nähdä kuinka muut historialliset ideaalit omaksuvat uusia muotoja uudessa tilanteessa, tässä tapauksessa kansanyhteisöllisyys ja orgaaninen yhteiskunta.

Alkuperäinen teksti

Tony Halme ja Eliitti

•tammikuu 13, 2010 • 7 kommenttia

Tony Halme 1963-2010 – In memoriam

Niin Suomessa kuin muuallakin läntisessä maailmassa on yhteiskunnallisen vaikuttamisen huipulle muodostunut poliittisesti korrekti eliitti, joka miehittää tärkeimmät pestit niin viestimissä, korkeakouluissa kuin politiikassakin. He muodostavat vaikutusvaltaisen kastin, joka tuottaa itselleen ideologisia suojatyöpaikkoja keskinäisen selkääntaputtelun hengessä. Heidän ideologinen maailmankatsomuksena perustuu 1960-lukulaiselle kulttuurimarxismille ja yleiselle sen ajan vasemmistoradikalismille, joka näkee eurooppalaisten kansojen ”etnosentrisyyden” ongelmana, kun taas afrikkalainen ”yhteisöllisyys” on tavoiteltavaa (ei siis siten että suomalaiset alkaisivat yhteisöllisiksi, tarkoitan etnosentrisiksi, vaan siten, että maahan tuodaan afrikkalaista yhteisöllisyyttä, jota voimme ihailla viidakkorumpujen soidessa).

Tämä uusi luokka tai kasti, joka on vuosikymmenien saatossa muodostunut läntisten yhteiskuntien huipulle palkitsee ja sanktioi, oman arviointinsa mukaan, henkilöita ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Kenellekkään ei liene yllätys, että Tony Halme ja hänen kannattajansa saivat sylkykupin roolin tässä tiedostavassa porukassa. Tähän on monta syytä. Tony Halme oli ensinnäkin kansallismielisesti ajatteleva suomalainen mies, joka puhui suunsa puhtaaksi vailla poliittisesti korrektia itsesensuuria. Hän oli selvästi enemmän ”vanhentuneiden sukupuoliroolien” kuin genusteorian puolella. Hän puhui maahanmuutosta ja maahanmuuttajista sellaista, jota ei saisia sanoa. Ja mikä kauheinta, hän keräsi näillä puheilla ja tällä imagolla yli 16 000 ääntä Helsingin vaalipiiristä vuonna 2003. Tämä äänivyöry jos mikä, erästä toista kansallismielistä laintakseni, pisti uudelle luokalle oikein kunnolla jännäkakat pöksyyn. Halme todisti väkevästi, että Itä-Helsingin lähiöissä elää vahvana uhkaava taantumuksellisuus. Hän osoitti, että kansallismielinen ajattelu voi siirtyä valtavirtaan koska vain, kaikesta aivopesusta, indoktrinaatiosta, porkkanasta ja kepistä huolimatta. Sen sijaan, että vasemmisto ottaisi itä-helsinkiläisen työväenluokan murheet vakavissaan, leimattiin heidät luusereiksi, juopoiksi, junteiksi. Se siitä solidaarisuudesta – työväenluokka on puolustettavan arvoinen vain silloin, kun se heijastelee uuden luokan omia ideologisia pilvilinnoja.

Tonya ollaan viime päivät surtu ja muisteltu, enimmäkseen positiivisessa ja nostalgisessa hengessä. Tämä on ollut monelle liikaa, ja myös loka on lentänyt. Pohjanoteerauksen vetää kuitenkin kolumnisti Kaarina Hazard. Hänen kolumninsa on mielenkiintoinen matka tiedostavan luokan pääkoppaan.

Halme edustaa väärää suomalaisuutta. Hänellä oli leijonariipus. Hän puolusti suomalaisen duunarin etua palkkoja polkevaa maahanmuuttoa vastaan, kun tiedostavan, ja usein vasemmistolaisen, luokan mukaan asian pitäisi olla päinvastoin. Hän asetti myös vastakkain veteraaneille menevät varat ja kasvavan kehitysavun määrän, joka on tabu jos mikä. Maahanmuuttajille ja kehitysapuun riittää aina rahaa, vaikka muualla kuten koulutuksessa, päiväkotihoidossa ja vanhustenhoidossa joudutaankin leikkaamaan menoja.

Ja tämän testosteronilla, anabolisilla steroideilla, eläintaljoilla ja leijonariipuksilla itsensä mieheksi rakentaneen olennon kylmenevän kalmon ääressä salaa ihmettelemme, miksi tämä Matti Nykänenkin täällä vielä heiluu, sehän on jo nähty.

Halme edustaa väärää miehen mallia, oikeata junttia. Hän machoili ja hänellä oli takapuolessa Exit Only -tatuointi, selvä kannanotto ”homoseksuaalien oikeuksia” vastaan. Tiedostava luokka edellyttää, että maskuliinisuus epädramatisoidaan (=tehdään naurunalaiseksi), eikä miehillä voi olla mitään keskinäistä veljeyden tunnetta, ellei siihen voi päästä osalliseksi myös kauniimpi sukupuoli. Urheilu, armeija ja muut miespainotteiset alueet ovat tästä syystä junttimaisia.

Ja aivan kuin yhtäkkiä me olisimme kaikki olleet häntä äänestämässä, eivät vain itähelsinkiläiset luusereiksi leimatut, joiden ääntä ei kuultu eikä kuulla. Sillä näidenhän merkkinä Halme huojuskeli siellä Arkadianmäellä niin, että Disneyn kuvakerrontaan tottuneet visailunkuluttajat hetken tunsivat että hei, toihan on ihan kuin mä itse olisin siellä!Mies oli vitsi, vaaraton möhkäleen muotoinen kotieläin ja hyvin sopi sinne muiden viihdetaiteilijoiden sekaan. Ei mutta sehän oli unohdetun kansan ääni! Paskat se mikään ääni ollut. Itse asiassa Halme teki kansanedustajana hallaa äänestäjilleen: kun tuommoinen niskamakkara siellä orpona istui, kaikki voivat osoittaa häntä ja sanoa että kattokaa, on täällä niillä toisillakin edustus, ei vain meillä keskipullealla väestöllä, vaikka se oli silkka valhe. Halme oli etninen maskotti; merkki, ei mies.

Halme edusti myös väärää työväenluokkaa ja väärää nukkuvaa äänetäjäkuntaa, joka näki kasautuvat yhteiskunnalliset ongelmat omilla sisäpihoillaan ja rapuissaan, mutta joka ei luottanut poliittisen järjestelmän halukkuuteen puuttua asioihin. Tämä epäluottamus tuskin oli tuulesta temmattu, varsinkin kun puolueet allekirjoittivat rasisminvastaisen lauselman ja päättivät yhteisrintamassa olla puhumatta kasvaneen maahanmuuton luomista yhteiskunnallisista ongelmista – kaikki paitsi Tony ”etninen maskotti” Halme ja Perussuomalaiset. Sinänsä hupaisaa kuulla uuden luokan puhuvan ”etnisistä maskoteista”, joka on osoitus täydellisestä itsekritiikin puutteesta. Äänestysprosentin alhaisuutta voivotellaan, mutta jos käykin ilmi, että nukkuvat haluavat äänestää jotain muuta kuin hupu-tupu-lupua, on heidän luovuttava sellaisista harhaluuloista, että voisivat ”ilmaista muukalaisvihamielisyytensä perussuomalaisia äänestämällä”, kuten pääministerimme Matti Vanhanen niin ikimuistettavasti lausui.

Kaikesta suvaitsevaisuudestaan huolimatta uusi eliitti ei sulata suomalaista miestä, joka haluaa itse määritellä miehuutensa ja suomalaisuutensa ja toimia sen mukaan. Tony paskat välitti siitä, sillä hän oli omanarvontunnon omaava suomalainen mies, joka teki mielummin kuin rutisi. Kaikista puutteistaan huolimatta ansaitsee hän kunnioitusta osakseen jo pelkästään siitä syystä.