Liberaali hegemonia politisoituneessa hyvinvointivaltiossa

Hyvinvointivaltio on historiallisessa mittakaavassa uusi ilmiö. Se voidaan nähdä loogisena seuraajana kansallisvaltiolle, tai oikeastaan modernia kansallisvaltiota täydentävänä tekijänä. Kansallisvaltio perustui ajatukseen, että kansan, etnisen ryhmän muodostaman demoksen, tulee olla yhtä valtion kanssa koska ainoastaan siten palvelee valtio kansan intressejä. Toisin sanoen, suomalainen kansallisvaltio perustettiin Suomen kansan etujen puolustajaksi, sen kehityksen turvaamiseksi ja sen itsenäisen tahdon toteuttamiseksi. Jotta kansan itsenäinen tahto olisi kuultavissa täytyi kansallisvaltioon kuulua erottamattomana kansanvalta, käytännössä edustuksellinen demokratia, joka kehittyi nopeasti ainoaksi hyväksyttäväksi hallitusmuodoksi sitä mukaan kuin usko ihmisten tasa-arvoon ja yhtäläisyyteen kasvoi. Liberaali ihmiskäsitys ja romantiikan aikakauden kansallinen ajattelu kehittyivät, ehkä joidenkin mielestä paradoksaalisesti, rinta rinnan ja ne ovat molemmat modernismin aikakauden ja valistuksen hengen tuotteita. Seuraavaksi aion katsoa, joskin rajallisesti, miten hyvinvointivaltio sopii länsimaisen sivilisaation dynamiikkaan ja ideahistoriaan.

Historia kehityksenä, kansallisvaltio luokkayhteiskuntana

Liberaali ihmiskäsitys on ensikädessä materialistinen ja rationaalinen, toisin sanoen se näkee ihmisen eräänlaisena kappaleena installaatiossa, jonka liikkeet ovat loogisesti laskettavissa taloudellisten vaikuttimien kautta. Samalla se asettaa ihmisyydelle arvon ja päämäärän. Siinä missä uskonnollinen kristinusko julistaa ihmiset samanarvoisiksi Jumalan edessä, näkee maallistunut ihmiskäsitys ihmiset tasa-arvoisiksi ei ainoastaan filosofisessa mielessä vaan konkreettisesti. Kenestä tahansa voisi tulla mitä vain, riippuen siitä mitä tabula rasalle piirretään. Moderni historiankäsitys näkee ihmisyyden tai ”ihmiskunnan” historian eräänlaisena suurena kehityskertomuksena, joka jatkuu katkeamattomana alkaen homo sapieksen ensiaskeleista 2000-luvulle saakka, ja se olettaa, että ihmistä ja inhimillisiä kulttuureja olisi aina johtanut ja elävöittänyt sama luonnonlakimainen sisäinen logiikka, joka vasta meidän aikanamme, ts. modernin länsimaisen sivilisaation aikana, olisi täydellisesti oivallettu. Kuten Oswald Spengler niin terävästi huomioi, käsittää moderni, lineaariseen malliin nojautuva historiakäsitys esimerkiksi ”taiteen” yhtenä jatkumona sen sijaan, että se näkisi eri aikoina vallinneita taiteen suuntauksia ja muotoja omina erillisinä kokonaisuuksina, jotka olivat aikaan ja paikkaan sidottuina ja tästä syystä omaavat korkeintaan muodollisen ja teknisen yhteyden ”taiteeseen yleensä”. Voidaanko esimerkiksi sanoa, että kivikautiset luolamaalaukset ovat saman hengen elävöittämiä ja samaa taidehistoriallista jatkumoa, prosessia, kuin esimerkiksi antiikin kuvanveisto tai mordernistinen impressionismi? Kuten jokin tietty kasvilaji on ympäristönsä ja perimänsä tuotosta, ovat myös ihmiskulttuurit aikaan, paikkaan ja perimään sidotut. Vaikka esimerkiksi ”taidetta” on esiintynyt lähes kaikissa vähänkin kehittyneimmissä ihmisyhteisöissä, on sen merkityksellä ja tarkoituksella ollut hyvin erilainen sisältö riippuen sitä luoneesta kulttuurityypistä.

Samalla tavalla käsitetään koko yhteiskuntakehitys muka katkeamattomana prosessina ensimmäisistä maatalousyhteisöistä ja heimoista nykyajan nk. informaatioyhteiskuntiin saakka. Varsinkin marxilainen yhteiskuntakäsitys näkee historian dialektisena prosessina, yhtälönä, jonka tekijöinä ovat eri yhteiskuntakerrostumien taloudelliset suhteet ja taloudellisten resurssien jako. Konfliktit, kärsimys ja paha syntyvät resurssien ja taloudellisen tuotannon välineiden epätasaisesta jaosta yhteiskuntaluokkien kesken. Jokainen yhteiskunta läpi historian on siis marxilaisessa analyysissä osa samaa kehitysjatkumoa, samaa dualistista luokkataistoa, joka toimii historian ja ”kehityksen moottorina” vieden meitä aina eteenpäin. Se miksi aikaisempina aikoina eläneet ihmiset eivät käsittäneet maailmaa näin johtuu yksinkertaisesti siitä, että heitä ”harhautettiin” esim. uskonnoilla ja muilla instituutioilla. Tämä maailmankuva on tyypillisesti länsimainen tai faustinen, kuten Spengler asian ilmaisee. Se antaa historialle tarkoituksen antamalla sille suunnan ja omalle viiteryhmälleen kohtalon antamalla sille historiallisen tehtävän. Kommunistit ja muut marxilaiset esimerkiksi haluavat luoda luokattoman yhteiskunnan, jossa konfliktit ja kärsimys häviävät luokka-erojen myötä ja maailma siirtyy ikuisuuteen. Historia on siis kamppailua kohti ”täydellistä ihmiskuntaa”. Liberaalit uskovat, että liberaalin demokratian levitessä yleismaailmalliseksi ideologiaksi ei sotia enää synny ja markkinat säätelevät itse itseään parhaimpaan mahdolliseen suuntaan, tästä esimerkkinä esimerkiksi Francis Fukuyaman useasti virnuilua herättänyt teoretisointi ”historian lopusta”. Neuvostoliiton sorruttua omaan mahdottomuuteensa ei liberaali-demokraattiselle kapitalismille näyttänyt enää löytyvän haastajaa, joten kamppailu oli voitettu ja kehitys melkein ”valmis”. Tapahtumia tulee yhä olemaan, mutta itse ”evoluutio” on ohi.

”Se mitä nyt todistamme ei välttämättä ole ainoastaan kylmän sodan loppu, tai tietyn sodanjälkeisen aikakauden päätös, vaan historian loppu sinänsä: toisin sanoen ihmiskunnan ideologisen evoluution päätepiste ja länsimaisen liberaalin demokratian leviäminen maailmanlaajuiseksi, ihmiskunnan lopulliseksi valtiomuodoksi.”

-Francis Fukuyama

Avarakatseiselle ja valveutuneelle tarkkailijalle tulisi kuitenkin olla selvää, että ”historia” eli ihmiskunta ei ole newtonilainen eloton kappale, joka pysyy paikoillaan tai liikkeessä riippuen siihen kohdistetusta voimasta. Sen sijaan, että oletettaisiin koko ihmiskunnan menneen ja tulevan olevan määriteltävissä länsimaisen sivilisaation ja oman aikakautemme mittapuulla, joka on täysin erilainen verrattuna kaikkiin aikaisempiin muotoihin (ja, mikäli Spengleriä on uskominen, täysin erilainen myös tuleviin muotoihin verrattuna). Liberaalit ja marxilaiset toistavat tiedostamatta samaa faustista maailmankäsityksen muotoa, jossa vanhaa aikaa seuraa keskiaika, jota seuraa uusi aika. Molemmat ovat ottaneet tehtäväkseen kehityksen loppuun saattamisen ja uuden ihmisen luomisen, joka ei ole vanhojen oppien ja harhojen vankina, vaan käsittää maailman niin kuin se on – liberaalien ja marxilaisten mielestä. Modernin läntisen sivilisaation suurimpiin ajattelijoihin kuulunut Friedrich Nietzsche, joka ehkä ensimmäisenä ymmärsi maallistumisen aiheuttaman dilemman länsimaiselle sivilisaatiolle, häntä askarrutti minkälaiset voimat ja aatteet tulisivat määrittelemään hyvän ja pahan, tai historiallisesti, eteen- ja taaksepäin siinä moraalisen auktoriteetin tyhjiössä ja nihilismissä, joka oli hänen elinaikanaan muodostumassa. Hän puhuu enteellisesti ”viimeisistä ihmisistä”, termi joka voisi olla suoraan Fukuyaman tekstistä.

Lo! I show you the Last Man.
”What is love? What is creation? What is longing? What is a star?” — so asks the Last Man, and blinks.
The earth has become small, and on it hops the Last Man, who makes everything small. His species is ineradicable as the flea; the Last Man lives longest.
”We have discovered happiness” — say the Last Men, and they blink.
They have left the regions where it is hard to live; for they need warmth. One still loves one’s neighbor and rubs against him; for one needs warmth.
Turning ill and being distrustful, they consider sinful: they walk warily. He is a fool who still stumbles over stones or men!
A little poison now and then: that makes for pleasant dreams. And much poison at the end for a pleasant death.
One still works, for work is a pastime. But one is careful lest the pastime should hurt one.
One no longer becomes poor or rich; both are too burdensome. Who still wants to rule? Who still wants to obey? Both are too burdensome.
No shepherd, and one herd! Everyone wants the same; everyone is the same: he who feels differently goes voluntarily into the madhouse.
”Formerly all the world was insane,” — say the subtlest of them, and they blink.
They are clever and know all that has happened: so there is no end to their derision. People still quarrel, but are soon reconciled — otherwise it upsets their stomachs.
They have their little pleasures for the day, and their little pleasures for the night, but they have a regard for health.
”We have discovered happiness,” — say the Last Men, and they blink.

-Nietzsche

Miten tämä kaikki liittyy hyvinvointivaltioon? Yhtä hyvin voisimme kysyä, miten sosialismi liittyy kommunismiin. Hyvinvointivaltio on nähtävänä perin loogisena askeleena siinä ajatustraditiossa, jota Nietzschen parjaamat viimeiset ihmiset edustavat. Marxilainen materialismi halusi hävittää luokkaerot ja sosiaalisen luokan yleensä tekijänä yhteiskunnassa, koska tämä johtaisi kommunismiin eli marxilaiseen versioon Jumalan valtakunnasta tai ”historian lopusta”. Hyvinvointivaltion tehtävänä on siis ollut hävittää nämä luokkaerot ja siirtää tuotannon välineitä ”yhteis-” eli valtio-omistukseen. Tässä romantiikan kansallisaate ja marxilaisuus kohtaavat, pohjoismaisessa sosiaalidemokratiassa, jossa kansallisvaltion rajaama kansakunta toimi luokkataiston pelikenttänä. Sosialistit halusivat poistaa luokkaerot oikeudenmukaisuuteen nojaten, kansallismieliset taas kansalliseen yhtenäisyyteen vedoten. Näiden synteesinä voidaan pitää pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Esimerkkeinä tästä epäilyttävästi kansallista sosialismia ja korporatismia muistuttavasta järjestelmästä toimikoot ruotsalainen Folkhem-idealismi ja suomalainen sodanjälkeinen nk. asevelisosialismi.

Historian loputtua 1990-luvulla vallitsi joitakin vuosia yltiöoptimistien ilmapiiri siitä, että hyvä on voittava ja vapaus koittava. Islamilaisen radikalismin nostettua päätään ja Yhdysvaltain hegemonian hiipumisen näyttäessä vääjäämättömältä on kuitenkin historian loppuminen alkanut näyttää kyseenalaiselta. Näyttämölle nousevat uudet tekijät kuten Kiina ja Intia, ja jonkinasteisen come-backin tehnyt Putinin Venäjä eivät ole hyväksyneet liberaalia demokratiaa vapaine markkoineen ja yksilönoikeuksineen, saati historian loppua. He eivät omaa samaa käsitystä historian suunnasta tai länsimaisen ajattelun ylivoimaisuudesta ja lopullisuudesta. Liberaalin on tätä mahdoton ymmärtää, hän näkee ainoastaan ”rikoksia ihmiskuntaa vastaan,” ei vaihtoehtoista maailmankuvaa ja maailmanhistoriallista identiteettiä, joka elävöittää omastaan täysin erilaista kulttuuripiiriä, sillä liberaalihan tietää, että pohjimmiltaan kaikki ihmiset ovat samanlaisia, saman arvoisia ja haluavat samaa (länsimaalaista kulutusyhteiskuntaa, individualismia ja parlamentarismia). Uusien valtakeskuksien muodostuminen läntis-amerikkalaisen hegemonian ulkopuolelle tarkoittaa, että historia jatkuu sittenkin. Globalisaation myötä on ”kehityksen moottoriksi” noussut monessa mielessä luokkataistoa korvaamaan sellaiset ideologiset käsitteet kuten kansainvälisyys, monikultturismi ja konkreettisesti liberaali maahanmuuttopolitiikka. Paikalliset työväenluokat ja luokkataistot ovat saaneet väistyä uusien ryhmien ja konfliktilinjojen tieltä, jotka määrittelevät edistyksen ja taantumuksen. Pienistä populistisista protestiliikkeistä huolimatta ovat eurooppalaiset yhteiskunnat vankasti vasemmisto-liberaalin ihmiskäsityksen ja markkinaliberaalin talouskäsityksen ideologisen hegemonian alaisuudessa ja ovat olleet sitä jo pitkään. Pohjoismainen sosiaalidemokratia on siirtnyt kansallista hyvinvointia edistävästä ”globaalia vastuuta” kantavaksi. Suomen valtio ei ole enää ideologisesti vastuussa vain suomalaisille äänestäjille, vaan kaikille maailman ihmisille, joilla on teoriassa oikeus asettua Suomeen asumaan jos haluavat. He kun ovat osa sitä ainoata kollektiivista viiteryhmää, jota myös valkoiset heteromiehet saavat olla osana: ihmiskuntaa.

Koska hyvinvointivaltio katsoo oikeudekseen ja tehtäväkseen kompensoida yhteiskunnan vääryyksiä, suorittaa se huomattavan määrän tulonsiirtoja ja tarjoaa yhteiskunnallisia palveluita, kuten esimerkiksi peruskoulutuksen, terveydenhuollon, yliopistot, uutistarjonnan ja ”yleissivistyksen” jne. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että myös koko julkinen sektori, eivät vain hallitus, virastot ja ministeriöt, on poliittisen ja ideologisen hegemonian vaikutuspiirissä. Yhteiskunnan atomisaatio ja vanhojen kollektiivien purkaminen on jättänyt yksilön alastomaksi byrokraattisen valtionkoneiston eteen. Ei ole enää vahvaa sukua, kylää, luokkaa tai muuta kollektiivia, joka toimisi ylhäältä johdetulle byrokratialle jonkinlaisessa tasapainottavassa, itsensä tiedostavan kollektiivin roolissa, joka omaisi käsityksen omasta, jaetusta edusta, jota puolustaa. Toisin sanoen kansalaisyhteiskunta on hävinnyt, ja sen paikan on vienyt niin kutsuttu julkinen sektori ja kulutusyhteiskunta. Tämä ainakin näyttäisi olevan tavoitteena.

Radikaalin tehtävä

Jälkimoderni kulutusyhteiskunta, liberaali yksilökeskeinen maailmankatsomus, joka ei tunnusta kollektiiveja yksilön ja ihmiskunnan välimaastossa, ovat kuitenkin osoittautuneet ontoiksi ja epätäydellisiksi. Sitä mukaan kun sosiaalinen koheesio rapautuu sellaisten ilmiöiden kuten siirtolaisuuden ja vanhojen kollektiivien purkamisen myötä, tulee yhteiskunnasta nousemaan uusia yhteisöllisyyden muotoja ja uusia kollektiiveja, jotka eivät ole valtion määriteltävissä tai kontrolloitavissa, vaan kumpuavat uudesta tietoisuudesta. Tämä kehityskulku on jo alkanut, pieniä kumouksellisia ja vastakulttuurisia ryhmittymiä muodostuu ympäri läntistä maailmaa ja sen vaikutusaluetta. Valtaapitävät yrittävät tietenkin estää näiden ajatusten leviämistä leimaamalla ne ideologisesti sopimattomiksi ja tekemällä niiden levitys laittomaksi. Samaan hengenvetoon voidan kritisoida kiinalaisia internetin sensuroinnista, viimeisin esimerkki Ruotsista, jossa astui voimaan surullisen kuuluisa FRA-laki, joka koskettaa myös suomalaisia, koska suurin osa suomalaisten tietoliikenteestä kulkee Ruotsin kautta, ja jossa ulkoministeri Bildt juuri kritisoi Irania ja Kiinalaisia mielipidevastustajien ja systeemikriitikoiden salaisesta tarkkailusta ja internetin vapauden kaventamisesta[1]. Kasvava paniikki on merkki siitä, että ote lipsuu.

Aivan kuten spengleriläinen maailmankaupunki vetää länsimainen sivilisaatio puoleensa provinssin, eli kolmannen maailman liikaväestöä itseensä, koska se ei kykene ylläpitämään itseään syntyvyyden osalta. Tämä prosessi ei ole ainoastaan välttämättömyys sivilisaation elinkaaressa vaan myös liberaalin ideologian mukainen imperatiivi, sen täytyy tapahtua. Se ei ole ainoastaan välttämätön, se on oikein, hyvä, edistyksellistä. Sivilisaatiomme reunoilta saapuvia ihmismassoja ei kuitenkaan elävöitä sama ihmiskäsitys, he eivät ole liberaaleja ja useassa tapauksessa he tunnistavat yhteiskuntamme henkisen rappion intuitiivisesti. Niin kauan kuin hyvinvointivaltio pystyy ylläpitämään edes jonkin sortin sosiaalista harmoniaa, on yhteiskuntarauha joten kuten säilytettävissä. Resurssien huvetessa ja väestön muuttuessa yhä hajanaisemmaksi, kuten on auttamatta tapahtumassa, tulee paine kasvamaan eksponentiaalisesti. Liberaali hegemonia on tulossa tiensä päähän, ja tämä on jokaiselle itsensä radikaaliksi mieltävälle haaste: tarjota vaihtoehto. Radikaalikonservatiivilla ja konservatiivisen vallankumouksen perillisillä on pitkä ja rikas ideologinen historia takanaan ja muutosaltis tulevaisuus edessään. Nyt on aika muodostaa uusia strategioita ja kehittää uusia näkemyksiä ja ideoita, jotka tarjoavat elinvoimaisen ja houkuttelevan vaihtoehdon hyvinvointivaltion ja liberaalin hegemonian haaksirikosta pelastautuville. Hyvä paikka aloittaa näiden strategioiden ja aatteiden ideointi on kroatialaisen professori Tomislav Sunicin kirja Against Equality and Democracy. Sunic on yksi aikamme tunnetuimpia niin kutsutun eurooppalaisen uuden oikeiston edustajia, ja hänen ajatuksiinsa läntisen maailman vallitsevasta ideologisesta hegemoniasta voi tutustua tässä lyhyessä verkkojulkaisu Synthesis:in suorittamassa haastattelussa. Nyt on aika muodostaa ja ottaa käyttöön argumentteja ja ajatusmalleja, jotka osoittavat ihmiskäsityksemme ja maailmankuvamme ylivertaisuuden liberaaliin nähden.

Moderni liberaali dollariteologia ja hyvinvoinnin diktatuuri yhdistettynä terminä harhaanjohtavaan käsitteeseen nimeltä ”monikulttuurisuus” tuhoaa kaikki arvot ja kaikki kulttuurit, mukaan lukien omamme. En kuitenkaan syytä ulkoeurooppalaisia ja hylkään salaliittoteoriat. Ensi kädessä pidän vastuussa laiskoja ja korruptoituneita akateemikkoja, modernia mediaa ja politiikkoja, jotka ovat panttaamassa euro-amerikkalaista tulevaisuutta. Kuitenkin, mitä luultavammin tarvitsemme enemmän kaaosta poliittiseen järjestelmäämme, sillä vain kaaoksesta voivat uudet eliitit ja arvojärjestelmät nousta.

-Tomislav Sunic

Oswald Spengler ja historiakäsitys

Oswald Spengler oli saksalainen kulttuurifilosofi ja ajattelija, joka oli aktiivisimmillaan maailmansotien välisenä aikana, aikana jona poliittiset ja sosiaaliset muutokset myllersivät Eurooppaa. Spenglerin kiistatta tunnetuin teos on hänen monumentaalinen sivilisaatioanalyysinsä Länsimaiden perikato. Teoksen kantavana teemana toimii Spenglerin käsitys sivilisaatioista ja kulttuuripiireistä eräänlaisina kokonaisuuksina, jotka ovat verrannollisia eläviin organismeihin. Nämä kokonaisuudet kaiken elävän tapaan syntyvät, kasvavat, kukoistavat ja vääjämättä kuihtuvat.

Spengler ja moderni historiakäsitys

Spengler jakaa historialliset sivilisaatiot ja kansakunnat historiattomiin ja maailman-historiallisiin. Kategorisoinnin perustana toimii jokaisen sivilisaation tai kansakunnan oma historiakäsitys. Toiset kulttuuripiirit tiedostavat itsensä maailmanhistoriallisksi toimijoiksi ja tästä seuraa, että niille on kehittynyt maailmanhistoriallinen oikeutus tai kohtalo, joka on johdettu omasta tiedostetusta roolista yhtenä toimijana ”historian näyttämöllä”. Toiset kulttuuripiirit ja kansakunnat eivät tiedosta samalla tavalla itseään, ja elävät eräänlaisessa maailmanhistoriallisessa isolaatiossa. Maailmanhistorialliselle Ihmiselle kulttuuri-historiallinen rooli on osa identiteettiä ja hänen kohtalonaan on itsensä toteuttaminen osana korkeakulttuuria.

Spenglerille länsimainen historiakäsitys oli kulttuuri- ja historiasidonnaista –  mitä se tietysti oli ja on edelleen – koska se näkee historian omana kehitysekertomuksenaan antiikista keskiaikaan ja esimodernista moderniin. Analyysissään Spengler hylkää lineaarin, suoraviivaisen historiakäsityksen, jonka nykyaikaisena ilmentymänä voidaan nähdä esimerkiksi progressiivisuuden myytti, ”taantumuksellisuuden” ja ”edistyksellisyyden” moraalis-dualistinen vastakkainasettelu tai vaikkapa ihmisoikeusideologian edistäminen. Lineaarin historiakäsityksen sijaan tarkastelee Spengler sivilisaatioita maailmanhistoriallisesta näkökulmasta, joka käsittää kunkin aikakauden ajatukset ja ominaisuudet kulttuuri- ja historiasidonnaisina, tietyn kulttuuripiirin ilmauksina. Eri aikakausien ja kulttuurien uskomuksia, saavutuksia ja filosofioita ei siis tule mitata jotain ”universaalia” mittapuuta vasten, vaan ne on nähtävä siinä kontekstissa, jossa ne eksistoivat historiassa, eli mikä vaikutus ja mitkä vaikuttimet niillä oli omassa historiallisessa ja kulttuurisessa todellisuudessaan. Tämä tarkastelutapa antaa avaimet kulttuuripiirien todellisen dynamiikan ymmärtämiseen.

Nykyajan ilmiöitä spengleriläisin silmin

Spengeriläistä kulttuurianalyysiä ja tarkastelutapaa käyttäessä näyttäytyy moni tendenssi ja suuntaus jälkimodernissa yhteiskunnassamme täysin uudessa valossa. Ottakaamme esimerkiksi poliittisesti korrekti yläluokka, nk. uusi luokka, ja sen edustama yhteiskunnallis-historiallinen tendenssi.

Ennen sivilisaatiota on kulttuuri. Toisin kuin sivilisaatio, on kulttuuri dynaaminen, kehittyvä, innovatiivinen ja yhä hakemassa muotoaan. Kulttuurillisen luomisvoiman loputtua siirrytään syklissä sivilisaatiovaiheeseen, jolle ovat tunnusomaisia ulkoinen ekspansiivisuus ja rationalismi. Sivilisaation huipentuma on maailmankaupunki, joka imee elinvoimansa provinssista, toisin sanoen maalta, koska maailmankaupunkilaiset eivät itse lisäänny kasvua edellyttävissä määrin. Spenglerillä on negatiivinen käsitys niin sivilisaatioista kuin maailmankaupungeistakin, ja hänelle maailmankaupunki on verrannollinen sivilisaatioon ja maaseutu on verrannollinen kulttuuriin. Spengler asettelee vastakkain maailmankaupunkilaisen ja maalaisen, jossa edellä mainittu on juureton, perinteetön, uskoton, laskelmoiva, nokkela, hedelmätön, kulttuuria edustavia traditioita ja instuutioita kohtaan vihamielinen ja maalaista kohtaan halveksiva, jälkimmäisen edustaessa kulttuurin ”todellista ihmistyyppiä”.

Kulttuurisen ”polttoaineen” loputtua vanhojen totuuksien, käsitysten, uskomusten ja aatteiden uudelleentulkinta tulee tiensä päähän. Koska myös uusi luokka on historia- ja kulttuurisidonnainen historiakäsitykseltään ja identiteetiltään, sahaa se sivilisaatiolle ominaisella rationalismillaan omaa oksaansa. Spenglerin mukaan johtaa valistuksen rationalismi lopulta juurikin tämänkaltaisiin (esim. poliittinen korrektius / kulttuurimarxismi) aatesuuntauksiin ja koulukuntiin, jotka elävät oman itsekeskeisen maailmankuvansa vankeina eivätkä kykene selittämään, saati sulattamaan, ympärillä tapahtuvaa jokapäiväistä todellisuutta. Lopulta tämä ajattelu tuhooa itse itsensä, ja vastavoimana eliitin valheellisuudelle nousee massoista eliitinvastainen uskonnollistyyppinen liikehdintä, joka on signaali sivilisaation lopullisesta kuihtumisesta ja siirtymisestä historiattomaan tiedostamattomuuteen. Samanaikaisesti uuden uskonnollisen tulemisen kanssa kehittyy yhteiskunnassa vahva byrokratia ja Caesarismi, termi jolla Spengler kuvaa vahvoja johtohahmoja, jotka nousevat valtaan poliittisesti ja sosiaalisesti hajoavissa yhteiskunnissa sivilisaation loppuvaiheessa. Politiikan ja yhteiskunnan muuttuessa muodottomaksi, toisin sanoen poliittisten ja sosiaalisten toimijoiden ja instituutioiden menettäessä roolinsa ja merkityksensä, henkilöityy valta vääjämättä Caesariin, siitä huolimatta että poliittisia traditioita ja instituioita yhä pidettäisiin symbolisesti esillä.

Uusi luokka on siis eräänlainen yläluokka, joka on syntynyt demokratian, spengeriläisittäin rahanvallan, aikana ja joka omaa määriteltävän historiakäsityksen ja maailmahistoriallisen identiteetin (joka puolestaan on johdettavissa valistukseen ja sitä edeltäneeseen uskonpuhdistukseen). Se on täysin selvästi kehittynyt maailmankaupungin miljöössä ja toistaa perinteisiä maailmankaupunkilaisia asenteita. Se halveksii sivilisaatiotaan ja puritanistista rationaalisuuttaan edeltänyttä kulttuuria, jota se kuitenkin toistaa uudelleentulkitussa muodossa. Se on myös toiminut aktiivisena agenttina yhteiskunnallisessa hajoamisprosesissa, jota Spengler teoksessaan kuvaa ja ennustaa, esimerkiksi media- ja rahavallallaan. Huomion arvoinen seikka on myös se, että uusi luokka oli vahvasti tukemassa erään aikamme potentiaalisen Caesarin valtaantuloa ja henkilökulttia n. vuosi sitten.

Elämme siis mielenkiintoisia aikoja. Jos aika käy kuitenkin pitkäksi, suosittelee Riippumattomat-blogi lämpimästi Länsimaiden perikatoon tutustumista.

Vieraskynä: Poliittinen korrektius symbolisena luokkataistona

Aikaisemminkin useampaan otteeseen vieraskynässä esitellyn ruotsalaisbloggaaja Oskorein uusin kirjoitus käsittelee tällä kertaa yhteiskunnallisen eliitin ideologiaa ja yhteiskuntakäsitystä, eli lähinnä post-modernin vasemmiston asemaa, maailmankuvaa ja dynamiikkaa, aiheita, joita on myös jossain määrin puitu tässä blogissa. Tämänkertainen kirjoitus on kuitenkin niin hyvä analyysi, että se ansaitsee tulla käännetyksi kokonaisuudessaan suomenkieliselle yleisölle.

Poliittinen korrektius symbolisena luokkataistona

Historiallinen vasemmisto keskittyi luokkataistoon ja voitti kansansuosiota vaatimalla parempaa sosiaalista turvaa. Sen maailmankuvaa voi jälkikäteen luonnehtia melko yksinkertaistavaksi ja yksiulotteiseksi, varsinkin sen talous- ja luokkapainotteisuus, josta seurasi myös sen täydellinen väärinymmärrys mitä tulee hengellisyyteen ja muihin yhteisöllisyyden muotoihin. Tästä huolimatta oli historiallisella vasemmistolla kaksi perustavanlaatuista näkemystä, joilla on yhä arvoa. Toinen on näkemys, että historialliset yhteiskunnat ovat kivikaudesta lähtien olleet luokkayhteiskuntia, joissa yksi tai useampi luokka hallitsee kansaa ideologioiden ja uskontojen avulla. Toinen on näkemys, jonka mukaan kaikki on jatkuvassa muutoksessa, ja että käsitteet ja analyysit, jotka olivat käyttökelpoisia 1800-luvulla eivät välttämättä ole sitä vuonna 2010.

Molempia em. näkemyksiä voidaan käyttää nykyisen ylimystön, sen koostumuksen ja sen käyttämien ideologioiden analysoimiseen, sekä nykyisten luokkajännitteiden tarkasteluun. Samalla tulee irtautua siitä äärimmäisestä reduktionismista, joka on niin tunnusomainen luokka-analyysille. Panunzion, Schmittin ja Gumploviczin tapaan tulee meidän lähteä liikkeelle monimutkaisemmasta maailmankuvasta, jossa yhteiskunnalliset luokat muodostavat vain yhden toimijan, joka vuorovaikuttaa ja kilpailee osana kokonaisuutta. Muita tärkeitä toimijoita ovat esimerkiksi etniset ryhmät. Historiassa vaikutusvaltaiset ryhmittymät ja toimijat vaihtelevat. Etnisesti yhtenäisissä yhteiskunnissa nousee esimerkiksi luokka tärkeäksi poliittiseksi tekijäksi, vaikka konfliktit näissä yhteiskunnissa ovatkin harvemmin yhtä brutaaleja. Tässä tapauksessa voi olla jossain määrin puolusteltavissa esimerkiksi Marxin tapa jättää etninen kysymys pois analyyseistään. Myös moderni vasemmisto on huomannut luokka-analyysin puutteet ja on yrittänyt täydentää sitä rodulla, sukupuolella ja seksuaalisella suuntauksella, esimerkiksi sellaisilla selitysmalleilla kuten ”triple oppression”. He eivät ole kuitenkaan kyenneet hylkäämään tunnepitoista moralisointia ja dualistista ajattelua, joka on tunnusomaista modernille vasemmistolle. Tästä syystä mielenkiintoisimmat analyysit tulevat todennäköisemmin esimerkiksi paleolibertariaani Paul Edward Gottfriediltä kuin niin kutsutulta vasemmistolta.

Poliittinen korrektius ja symbolinen luokkataisto

Jos ruotsalaista yhteiskuntaa anno 2010 tarkkailee luokka-analyysin näkökulmasta, ilmenee että taloudellinen yläluokka ja Gottfriedin uudeksi luokaksi nimittämä ryhmittymä toimivat eräänlaisessa symbioosissa. Uusi luokka on sidoksissa terapeuttiseen valtioon, joka tänään hallinnoi erittäin suurta osaa tuotannosta verrattuna tilanteeseen, joka vallitsi Marxin elinaikana (asia, joka huomioitiin jo 1960-luvulla, katso esim. Ian Goughin The Political Economy of the Welfare State [Hyvinvointivaltion poliittinen talous]). Riippuen siitä kuinka tämä uusi luokka määritellään, kykenee se myös hallitsemaan mediaa, akateemista maailmaa, mainostoimistoja ymv.

Uusi lu0kka on yläluokka. Tämän tajuttuaan on seuraa luonnollisesti kysymys mitä ideologioita se käyttää valtansa välineenä. Käy ilmi, että poliittinen korrektius muodostaa yhden näistä ideologeista (muita esimerkkejä ovat eksponentiaalisen kasvun myytti, ammatit ja, historiallisesti katsottuna, usko tehokkaaseen byrokratiaan). Poliittinen korrektius on eräänlainen symbolinen luokkataisto, sillä se kieltää tiettyjen ryhmien eksitenssin. Poliittisesti korrektien väittäessä, että ”ruotsalaisuutta ei ole olemassa” tapahtuu tämä historiallista taustaa vasten, jossa kansalliset luokat onnistuivat sulautumaan kansakunnan käsitteeseen (”Ruotsi ruotsalaisille ja ruotsalaiset Ruotsille”, kuten Per Albin  Hansson kuvaili projektia). Tässä ruotsalaisuuden kieltämisessä näemme siis implisiittisen ja selvästi erottuvan luokkaulottuvuuden, varsinkin jos ymmärrämme, että ihmiset pystyvät esittämään vaatimuksia ja ajamaan etujaan tietyn yhteiskunnallisen luokan tai ryhmän jäseninä. Yhtäläisyys merkit, jotka vedettiin kansan ja kansakunnan välille ruotsalaisessa diskurssissa oli siis edistysaskel kansalle ja heidän mahdollisuuksilleen vaatia yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Tästä seuraa, että heidän kollektiivisen identiteetin purkaminen on luokkaperspektiivistä suoranainen sodanjulistus. Ongelma on siinä, että prosessia ohjaavat yksilöt ja ryhmittymät nähdään kansan ja/tai työväenluokan omina edustajinaan, ja tästä syystä on sodanjulistus jäänyt huomaamatta. Vanhojen työväenpuolueiden johto on nykyaikana uuden luokan dominoima, asiantila jonka heidän kannattajansa alkavat vasta hiljalleen ymmärtämään.

Ruotsalaisten sijaan on meillä siis yksilöiden massa. Samalla lanseeraa uusi yläluokka, mediavaltansa ja akateemisen asemansa avulla, uusia ryhmittymiä. Ne perustuvat seksuaaliseen suuntaukseen, sukupuoleen ja maahanmuuttajuuteen/kansallisuuteen. Yhteistä näille ryhmille on, että ne ovat harvemmin itse kykeneviä ilmaisemaan ja ajamaan omia intressejään, ja tästä syystä täytyy nämä intressit ilmaista välikäden kautta erilaisten lähettiläiden tai edustajien avulla. Nämä lähettiläät ja edustajat, jotka edustavat ”heikkoja ryhmiä” ovat uuden luokan jäseniä. Tästä seuraa tilanne, jossa nämä uudet ryhmät ovat erityisessä suhteessa uuteen luokkaan, joka antaa heille resursseja ja etuoikeuksia. Näiden uskollistuutta vahvistavien lahjojen maksumieheksi on kuitenkin joutunut se yksilöiden massa, joka muodostaa puretun kollektiivin joka myös ruotsalaisuutena tunnettiin. Samalla keskittyy uusi luokka mudostamaan symbolisin ja juridisin keinoin tilanteen jossa he näyttäytyvät näiden uusien, heikkojen ryhmien puolustajina uhkia vastaan. Tämä suhde löytää ilmaisunsa sellaisissa aatteissa kuten ”anti-rasismi” ja sitä lähellä olevissa suuntauksissa.

Näemme siis kuinka ruotsalaisten olemassa olon kieltäminen ruotsalaisessa kontekstissa on esimerkki post-modernista luokkataistosta, joka siitä huolimatta, että se tapahtuu symbolisin keinoin, saa hyvin todelliset seuraukset. Yksi seuraus on esimerkiksi terveydenhuollon alasajo, joka työvelvoitteista johtuen käsitti enimmäkseen ruotsalaisia. Myös eläkkeiden laskeminen voidaan nähdä yhtenä seurauksena. Uusi luokka ei ole kiinnostunut sellaisista kollektiiveista kuten ruotsalaisista, työläisistä tai eläkeläisistä, josta seuraa etteivät he ole kollektiiveja vaan yksilöiden massaa. Ja yksilöt, kollektiiveista poiketen, eivät voi omata mitä marxismi tituleeraa historiallis-moraaliseksi tulotasoksi (tulotaso, jonka laskeminen koetaan epämoraalisena). Huomion arvoista on myös se, että monien muiden yläluokkien tavoin lähestyy uusi luokka ryhmäintressejä ja intressejä yleensä lähinnä tarpeiden, ei niinkään oikeuksien, näkökulmasta, eli ajattelusta, joka myöntää mielummin almuja kuin sosiaaliturvaa ja aniharva ruotsalainen pystyy kilpailemaan maahanmuuttajan kanssa tarpeiden tasolla.

Tietyssä vaiheessa historiallista kehitystään erkanevat yhteiskunnalliset ryhmät perinteisistä puolueistaan. Se tarkoittaa erkanemista niin perinteisistä puolueista kuin näiden erityisistä organisaatiomuodoista. Ihmiset, jotka muodostavat, edustavat ja johtavat näitä puolueita eivät enää näyttäydy todellisina puhemiehinä luokalle tai luokkakerrostumalle.

-Antonio Gramsci

Samaan aikaan näemme kuinka uuden luokan edustajat yrittävät symbolisesti rauhoittaa uusia ryhmiä, samalla kun he enemmän tai vähemmän avoimesti kritisoivat purettujen kollektiivien jäseniä heidän uupuvan työmoraalinsa, tylsyytensä ja umpimielisyytensä, ja muun vastaavan johdosta. Toisinaan osuu pilkka omaan nilkkaan, kuten maltillisen kokoomuksen Edvard Unsgaardille kävi, mutta trendi on selvä siitä huolimatta. Tämä ivallinen luokkahalveksunta on erityisen käsin kosketeltavissa sellaisissa väittelyissä, joissa uuden luokan jäsenet ryhtyvät tunnepitoiseen agitointiin. Uudella luokalla näyttäisi tämän lisäksi olevan, monen muun historiallisen luokan tavoin, halu aikaansaada ”vuosi nolla”. Historialliset oikeudet, kuten se, että maa kuuluu niiden ihmisten jälkeläisille jotka ovat aina sitä asuttaneet ja siellä vaikuttaneet, muuttuvat täysin mahdottomiksi ymmärtää sellaiselle ihmiselle joka omaa tällaisia näkemyksiä. Ajatus, että sairaslomalla oleva ruotsalainen olisi oikeutettu perustavanlaatuiseen taloudelliseen turvaan koska hänen esi-isänsä olivat tosissaan mukana luomassa, monessa sukupolvessa, nykypäivän hyvinvointia, on mahdoton. Sen sijaan tulee jokainen käsittää ja arvioida yksilönä tässä ja nyt, ja yksittäisiä menestyneitä maahanmuuttajia tulee nostaa esiin etevämpinä, parempina esimerkkeinä (harvemmin ääneen lausuttu totuus on ettei tämäkään ole tarpeellista).

Tästä kaikesta voimme vetää johtopäätöksen, että Ruotsi vuonna 2010 on eri yhteiskunta kuin mitä se oli vuonna 1910, ja että konfliktit ja ideologiat ovat myös muuttaneet muotoaan. Voimme myös tietyssä määrin tunnistaa kuinka poliittinen korrektius on ristiriidassa ruotsalaisen työläisen tai eläkeläisen etujen kanssa. Samalla tulee meidän tiedostaa, että ideologiat ovat harvemmin täysin rationaalisia, ja poliittinen korrektius on muuttunut vankilaksi myös uudelle luokalle. Esimerkiksi massamaahanmuutto on muuttunut jo aikoja sitten haitalliseksi. Siksi on ainoastaan ajan kysymys koska edistyneemmät jäsenet uudessa luokkassa hakeutuvat muiden, jopa kumouksellisten, aatteiden pariin. Silloin saamme myös nähdä kuinka muut historialliset ideaalit omaksuvat uusia muotoja uudessa tilanteessa, tässä tapauksessa kansanyhteisöllisyys ja orgaaninen yhteiskunta.

Alkuperäinen teksti

Tony Halme ja Eliitti

Tony Halme 1963-2010 – In memoriam

Niin Suomessa kuin muuallakin läntisessä maailmassa on yhteiskunnallisen vaikuttamisen huipulle muodostunut poliittisesti korrekti eliitti, joka miehittää tärkeimmät pestit niin viestimissä, korkeakouluissa kuin politiikassakin. He muodostavat vaikutusvaltaisen kastin, joka tuottaa itselleen ideologisia suojatyöpaikkoja keskinäisen selkääntaputtelun hengessä. Heidän ideologinen maailmankatsomuksena perustuu 1960-lukulaiselle kulttuurimarxismille ja yleiselle sen ajan vasemmistoradikalismille, joka näkee eurooppalaisten kansojen ”etnosentrisyyden” ongelmana, kun taas afrikkalainen ”yhteisöllisyys” on tavoiteltavaa (ei siis siten että suomalaiset alkaisivat yhteisöllisiksi, tarkoitan etnosentrisiksi, vaan siten, että maahan tuodaan afrikkalaista yhteisöllisyyttä, jota voimme ihailla viidakkorumpujen soidessa).

Tämä uusi luokka tai kasti, joka on vuosikymmenien saatossa muodostunut läntisten yhteiskuntien huipulle palkitsee ja sanktioi, oman arviointinsa mukaan, henkilöita ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Kenellekkään ei liene yllätys, että Tony Halme ja hänen kannattajansa saivat sylkykupin roolin tässä tiedostavassa porukassa. Tähän on monta syytä. Tony Halme oli ensinnäkin kansallismielisesti ajatteleva suomalainen mies, joka puhui suunsa puhtaaksi vailla poliittisesti korrektia itsesensuuria. Hän oli selvästi enemmän ”vanhentuneiden sukupuoliroolien” kuin genusteorian puolella. Hän puhui maahanmuutosta ja maahanmuuttajista sellaista, jota ei saisia sanoa. Ja mikä kauheinta, hän keräsi näillä puheilla ja tällä imagolla yli 16 000 ääntä Helsingin vaalipiiristä vuonna 2003. Tämä äänivyöry jos mikä, erästä toista kansallismielistä laintakseni, pisti uudelle luokalle oikein kunnolla jännäkakat pöksyyn. Halme todisti väkevästi, että Itä-Helsingin lähiöissä elää vahvana uhkaava taantumuksellisuus. Hän osoitti, että kansallismielinen ajattelu voi siirtyä valtavirtaan koska vain, kaikesta aivopesusta, indoktrinaatiosta, porkkanasta ja kepistä huolimatta. Sen sijaan, että vasemmisto ottaisi itä-helsinkiläisen työväenluokan murheet vakavissaan, leimattiin heidät luusereiksi, juopoiksi, junteiksi. Se siitä solidaarisuudesta – työväenluokka on puolustettavan arvoinen vain silloin, kun se heijastelee uuden luokan omia ideologisia pilvilinnoja.

Tonya ollaan viime päivät surtu ja muisteltu, enimmäkseen positiivisessa ja nostalgisessa hengessä. Tämä on ollut monelle liikaa, ja myös loka on lentänyt. Pohjanoteerauksen vetää kuitenkin kolumnisti Kaarina Hazard. Hänen kolumninsa on mielenkiintoinen matka tiedostavan luokan pääkoppaan.

Halme edustaa väärää suomalaisuutta. Hänellä oli leijonariipus. Hän puolusti suomalaisen duunarin etua palkkoja polkevaa maahanmuuttoa vastaan, kun tiedostavan, ja usein vasemmistolaisen, luokan mukaan asian pitäisi olla päinvastoin. Hän asetti myös vastakkain veteraaneille menevät varat ja kasvavan kehitysavun määrän, joka on tabu jos mikä. Maahanmuuttajille ja kehitysapuun riittää aina rahaa, vaikka muualla kuten koulutuksessa, päiväkotihoidossa ja vanhustenhoidossa joudutaankin leikkaamaan menoja.

Ja tämän testosteronilla, anabolisilla steroideilla, eläintaljoilla ja leijonariipuksilla itsensä mieheksi rakentaneen olennon kylmenevän kalmon ääressä salaa ihmettelemme, miksi tämä Matti Nykänenkin täällä vielä heiluu, sehän on jo nähty.

Halme edustaa väärää miehen mallia, oikeata junttia. Hän machoili ja hänellä oli takapuolessa Exit Only -tatuointi, selvä kannanotto ”homoseksuaalien oikeuksia” vastaan. Tiedostava luokka edellyttää, että maskuliinisuus epädramatisoidaan (=tehdään naurunalaiseksi), eikä miehillä voi olla mitään keskinäistä veljeyden tunnetta, ellei siihen voi päästä osalliseksi myös kauniimpi sukupuoli. Urheilu, armeija ja muut miespainotteiset alueet ovat tästä syystä junttimaisia.

Ja aivan kuin yhtäkkiä me olisimme kaikki olleet häntä äänestämässä, eivät vain itähelsinkiläiset luusereiksi leimatut, joiden ääntä ei kuultu eikä kuulla. Sillä näidenhän merkkinä Halme huojuskeli siellä Arkadianmäellä niin, että Disneyn kuvakerrontaan tottuneet visailunkuluttajat hetken tunsivat että hei, toihan on ihan kuin mä itse olisin siellä!Mies oli vitsi, vaaraton möhkäleen muotoinen kotieläin ja hyvin sopi sinne muiden viihdetaiteilijoiden sekaan. Ei mutta sehän oli unohdetun kansan ääni! Paskat se mikään ääni ollut. Itse asiassa Halme teki kansanedustajana hallaa äänestäjilleen: kun tuommoinen niskamakkara siellä orpona istui, kaikki voivat osoittaa häntä ja sanoa että kattokaa, on täällä niillä toisillakin edustus, ei vain meillä keskipullealla väestöllä, vaikka se oli silkka valhe. Halme oli etninen maskotti; merkki, ei mies.

Halme edusti myös väärää työväenluokkaa ja väärää nukkuvaa äänetäjäkuntaa, joka näki kasautuvat yhteiskunnalliset ongelmat omilla sisäpihoillaan ja rapuissaan, mutta joka ei luottanut poliittisen järjestelmän halukkuuteen puuttua asioihin. Tämä epäluottamus tuskin oli tuulesta temmattu, varsinkin kun puolueet allekirjoittivat rasisminvastaisen lauselman ja päättivät yhteisrintamassa olla puhumatta kasvaneen maahanmuuton luomista yhteiskunnallisista ongelmista – kaikki paitsi Tony ”etninen maskotti” Halme ja Perussuomalaiset. Sinänsä hupaisaa kuulla uuden luokan puhuvan ”etnisistä maskoteista”, joka on osoitus täydellisestä itsekritiikin puutteesta. Äänestysprosentin alhaisuutta voivotellaan, mutta jos käykin ilmi, että nukkuvat haluavat äänestää jotain muuta kuin hupu-tupu-lupua, on heidän luovuttava sellaisista harhaluuloista, että voisivat ”ilmaista muukalaisvihamielisyytensä perussuomalaisia äänestämällä”, kuten pääministerimme Matti Vanhanen niin ikimuistettavasti lausui.

Kaikesta suvaitsevaisuudestaan huolimatta uusi eliitti ei sulata suomalaista miestä, joka haluaa itse määritellä miehuutensa ja suomalaisuutensa ja toimia sen mukaan. Tony paskat välitti siitä, sillä hän oli omanarvontunnon omaava suomalainen mies, joka teki mielummin kuin rutisi. Kaikista puutteistaan huolimatta ansaitsee hän kunnioitusta osakseen jo pelkästään siitä syystä.

Case Rosarno ja uuskolonialismi

Eteläisessä Italiassa on vuosien ajan kytenyt etninen ja sosiaalinen konflikti paikallisväestön ja afrikkalaisen halpatyövoiman välillä. Tammikuussa 2010 puhkesi Rosarnon kaupungissa väkivaltaisia mellakoita, joita YLE kuvaa pahimmiksi levottomuuksiksi vuosikausiin. Suomalaiset viestimet ovat toistelleet odotetusti rasismi-mantraansa ilman sen kummepia yrityksiä analysoida tilannetta perin pohjin ja totuudenmukaisesti.

Monikulttuurinen uuskolonialismi

Rosarnossa, ja eteläisessä Italiassa yleensä, ovat suuret järjestäytyneet rikollisorganisaatiot pyörittäneet huomattavaa osaa alueen taloudellisesta toiminnasta. Esimerkiksi Napolissa on jätehuolto muiden julkisten palvelujen ohella annettu rikollsijärjestöjen pyörittämien yritysten hoidettavaksi. Camorran jätehuolto laiminlöi törkeästi kaikkia madollisia ympäristölakeja jätehuoltoon liittyen. Raskasmetalleja ja kemikaaleja sotkettiin sekaisin ja jätteitä poltettiin ja dumpattiin vähän minne  sattuu, aiheuttaen saaste- ja terveyshaittoja ympäristölle ja paikalliselle väestölle. Kyseistä jätekriisiä käsitellään ohimennen Italialaisessa elokuvassa nimeltä Gamorra, joka kertoo Napolin järjestäytyneestä rikollisuudesta inhorealistisen autenttisesti. Elokuvassa näemme myös sen kuinka mafia hyötyy afrikkalaisesta halpatyövoimasta. Monikulttuurinen uuskolonialismi eroaa vanhasta siirtomaakolonialismista siinä mielessä, että hikipajat tuodaan nyt Eurooppaan, josta on muodostumassa suuryritysten siirtomaa.

Rosarnossa tilanne on hyvin samantyyppinen. Kaupunkia ympäröivä maaseutu työllistää mafiaperheiden omistamilla hedelmätiloilla tuhansia afrikkalaisia siirtotyöläisiä, ja kuten Napolissa, on mafia tiiviisti mukana toiminnassa. ’Ndrangheta, paikallinen mafiaverkosto, on häikäilemätön työnantaja, joka ei kaihda väkivaltaa siirtolaistyövoiman kurissa pitämiseksi. Kapinointia ei suvaita. Siirtolaiset ovat majoittuneet hylättyihin tehtaisiin ja omiin hökkelikyliinsä, joissa ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä. Lienee sanomattakin selvää, että heidän elinolonsa ovat epäinhimilliset. Afrikkalaisen siirtolaisväestön muodostama, lähes ehtymätön halpatyövoiman reservi on polkenut palkat niin alas, etteivät paikalliset pysty millään kilpailemaan. Työttömyys Etelä-Italiassa on jo lähempänä 20%. Tässä on etnisen konfliktin dynamiikka, joka toistuu samankaltaisena ympäri läntistä maailmaa, Yhdysvalloista Australiaan.

Viime viikon mellakat puhkesivat sen jälkeen, kun paikallinen  nuorisoporukka ammuskeli siirtotyöläisiä ilmakivääreillä. Afrikkalaiset iskivät takaisin pystyttämällä tiesulkuja ja marssimalla Rosarnoon. Paikalliset puolustautivat siirtolaisia vastaan. Väkivaltaisuudet yltyivät ja kymmeniä ihmisiä loukkaantui levottomuuksissa vaikka ihme kyllä kuolonuhreilta vältyttiin. Italian valtio kyydisti suurimman osan siirtotyöläisistä muualle Italiaan, jotta tilanne Rosarnossa rauhoittuisi ja mellakat loppuisivat.

Italiassa, jossa harmaa, musta ja laillinen talous menevät iloisemmin sekaisin kuin monessa muussa Euroopan maassa, on massiivinen siirtolaisuus kolmannesta maailmasta luonut hyvät olosuhteet laittomasti toimivien järjestöjen rikastumiselle niin siirtolaisten kuin paikallistenkin kustannuksella.

Anti-rasismi ja lukutaidottomat siirtolaiset

Mediassa esintyy usein sellainen käsitys, että tämän kaltaiset ongelmat johtuvat nimenomaan rasismista ja ennakkoluuloista, vaikka tapahtumien valossa on selvää, että rasismi ja ennakkoluulot ovat lähinnä oire ja osa etnisen konfliktin dynamiikka. Konfliktin juuret ovat kilpailussa resursseista, joista Rosarnon tapauksessa jäävät paitsi niin paikalliset kuin siirtolaisetkin. Ongelman ydin on halpatyövoimaresurssin syntyminen ja kasvattaminen anti-rasismin ja ihmisoikeusjärjestöjen tuella. Mitä muuta annettavaa lukutaidottomilla ja kouluttamattomilla afrikkalaisilla on? Mihin muuhun he kelpaavat ilman mittavaa koulutusta kohdemaassa? On naurettavaa väittää, että siirtolaiset tulevat tekemään työt ”jotka eivät paikallisille kelpaa”. Paikalliset eivät yksinkertaisesti pysty kilpailemaan siirtolaisten kanssa palkoissa, jos haluavat edes jotenkin ylläpitää elintasonsa. Tämä ei koske ainoastaan laittomia (nk. ”paperittomia”) siirtolaisia, jotka ovat erittäin suojattomassa asemassa. Myös laillisesti maahan saapuneet kolmannen maailman siirtolaiset muodostavat halvemman työvoiman reservin, joka polkee kantaväestön palkkoja ja sitä kautta elintasoa.

Suomessa ollaan kaikki hoidettu huomattavasti siistimmin, ja kuitenkin samalla periaatteella. Otetaan esimerkiksi thaimaalaiset marjanpoimijat, joita on alettu tilaamaan kausiluontoisesti Lapin metsiin marjastamaan. Thaimaalaisten palkat ovat naurettavan alhaiset suomalaiseen elintasoon nähden, ja koko aikansa Suomessa he ovat majoittuneet parakkeihin ja heidän kulunsa ovat minimaaliset. Tätä taustaa vasten puheet suomalaisten ”haluttomuudesta” kykkiä marjastamassa ovat täysin naurettavia, elleivät marjastajien työnantajat kuvittele, että myös suomalaiset ovat valmiita asumaan kuukausikaupalla parakeissa tienatakseen naurettavan pientä palkkaa. Thaimaalaiset sentään saavat kasaan summan, joka kotimaassa on huomattava, varsinkin niissä köyhissä kylissä, joista poimijat ovat kotoisin. Kuten Italiassa, myös Lapissa paikallisväestö ärtyi siirtolaistyövoiman käytöstä ja käytöksestä, ja myös tällä kertaa valtamedian reaktiot olivat täysin ennakoitavissa: paikallisten rasistiset asenteet ovat ongleman ydin.

Vanha vasemmisto olisi ajanut paikallisen työväenluokan etuja ajamalla siirtolaisuuden hillitsemistä. Uusi vasemmisto 1960-luvun oppein varustautuneena tekee täysin päinvastoin, ja on ollut luomassa tilannetta, jossa laittomia siirtolaisia voidaan käyttää hyväksi orjatyövoiman tavoin samalla kun italialaiset duunarit kulkevat työttöminä, voittojen tippuessa rikollisten taskuun.

Ongelman ydin on kuitenkin globalisoituva maailmantalous, jossa suomalainen duunari joutuu kilpailemaan kiinalaisen kolleegansa kanssa palkoista ja jossa suomalainen hitsari jää vaille töitä, kun Ukrainasta voidaan rekrytoida neljännesosapalkalla painavaa työvoimaa hoitamaan urakka erinäisten työnvälitysfirmojen kautta – täysin laillisesti.

Kuten Alain de Benoist sanoo:

Jos ei ole valmis puhumaan kapitalismista, on myös massamaahanmuutosta vaiettava.

Kevin McDonald ja aikamme ”juutalaiskysymys”

Niin kutsuttu juutalaiskysmys – nimikin jo herättää intohimoja – on varmasti aikamme vaietuin sosiaalinen ja poliittinen kysymys, se on niin vaiettu, etteivät ihmiset edes tiedä sen olemassaolosta. Tässä on erään kansallismielisen suomalaisen yritys hahmotella omaa käsitystään aiheesta amerikkalaisen professorin Kevin McDonaldin avulla.

Kevin Mcdonald – Kuka?

Kevin B. McDonald toimii professorina Kalifornian Yliopistolla ja hän on harvoja aikamme akateemikkoja, jotka ovat uskaltautuneet tarkastelemaan kriittisesti niinkin tulenarkaa ja latautunutta aihetta kuin juutalaisuus ja juutalainen vaikutusvalta läntisissä yhteiskunnissa, enimmäkseen Yhdysvalloissa. Hänen kiistellyimmät tieteelliset meriittinsä löytyvät evolutiivisen psykologian piiristä. Hänen teoriansa mukaan juutalaisuus on eräänlainen evolutiivinen ryhmä-strategia, joka auttaa juutalaisia selviytymään ei-juutalaisten kilpailijoiden keskellä, ja tästä näkökulmasta hän tarkastelee juutalaisuutta, niin maallista kuin uskonnollistakin. Tähän ryhmä-strategiaan on kuulunut m.m. pyrkimys endogamiaan (seka-avioliittojen välttäminen), kulttuurillinen segregaatio ja korkean koulutuksen suosiminen, joka on johtanut keskimääräistä korkeampaan älyykkysosamäärään.

Prof. McDonaldilla on odotettavasti paljon kriitikoita. Suurin osa kritiikistä keskittyy McDonaldiin itseensä, hänen henkilöönsä ja hänen oletettuihin piilotettuihin motiiveihin (juutalaisviha, rotuviha, jne). Hänen akateeminen työnsä on siinä mielessä uhkaava monen mielestä, että se kykenee tarjoamaan yhtenäisen perustan antisemitismille. Mielenkiintoinen yksityiskohta on kuitenkin se, että eräs hänen esseistään ehti kiertää juutalaisten keskuudessa eräänlaisena juutalaisuuden ylistyksenä, jolloin se otettiin avosylin vastaan, kunnes kävikin ilmi, että artikkelin kirjoittaja on ei-juutalainen ja jopa juutalaisvastainen, koska hän kirjoittaa euro-amerikkalaisesta näkökulmasta.

True story: a Jewess of my acquaintance, who happens to be a veteran of several mainstream Jewish organizations, tells of stumbling upon MacDonald’s essay “Understanding Jewish Influence.” As she read about the gobsmacking ability of Jews to obtain power and influence in Western societies, about our eminence in academia and law, about how our high intelligence and organizational skill are key to our ability to achieve such prominence, my friend’s chest swelled with ethno-religious pride and she forwarded the essay on to a former colleague of hers, also a functionary in a Jewish organization. The friend replied: “The article was written by a non-Jew! And an antisemite no less! Don’t forward it to anyone else!”

It’s a tiresome old story. Self-celebratory, triumphalist Jewish historiography looks a heck of a lot like much of the stuff we dismiss as “antisemitism.” Had Kevin MacDonald proposed the same thesis about a Jewish “group evolutionary strategy” but been careful to pleasure us Jews with the sort of masturbatory interpretation we like—you know how it goes, something along the lines of “look at everything those Jews have given us with this strategy of theirs, all the wonderful scholarship and Nobel Prizes and scientific advances and cutting-edge social science!”—you can be sure his work would have met a rather different reaction. A reaction more like that received by the recent University of Utah study that argued that the Ashkenazi Jewish population has acquired genetic traits that confer high intelligence.

– Joey Kurtzman [1]

Kevin McDonald itse on ottanut etäisyyttä White Power-ympyröihin ja hitleristeihin. Hän myöntää kuitenkin itsekin, että tutkimuksen edetessä ovat hänen omat mielipiteensä järjestäytynyttä juutalaisuutta kohtaan jyrkentyneet. Hän oli myös aivan hiljattain mukana perustamassa Yhdysvaltoihin nk. ”kolmatta positiota” (Third Position), joten ei häntäkään voida pitää poliittisesti neutraalina. Kolmas positio on kylmän sodan aikana syntynyt eurooppalainen kansallismielinen ideologia, joka pyrki irroittautumaan vasemmisto-oikeisto -akselin kaksiulotteisuudesta ja hylkäsi niin kapitalismin kuin kommunisminkin. Nähtväksi jää millaiseksi amerikkalainen kolmas positio hahmottuu. Hänen akateeminen työnsä, joka ei missään mielessä ole kiistatonta tai virheetöntä, on joka tapauksessa toiminut keskustelunavaajana tässä tulenarassa asiassa.

Luulen, että kirjani äänensävyssä tapahtuu merkittävä muutos ensimmäisestä kirjasta kolmanteen mennessä, yksinkertaisesti siitä syystä (niin haluaisin ainakin ajatella), että kolmanteen kirjaan mennessä tiesin paljon enemmän ja olin lukenut paljon enemmän. Ihmiset sanovat usein luettuaan ensimmäisen osan, että minä taidan todella ihailla juutalaisia. Mutta he tuskin sanovat samaa toisen ja varsinkin kolmannen, Krtiikin Kulttuurin jälkeen. Se johtuu siitä, että kolmatta kirjaa kirjottaessani olin jo muuttunut siitä ihmisestä, joka kirjoitti ensimmäisen kirjan.

-Professori Kevin McDonald

Culture of Critique ja järjestäytyneen juutalaisuuden kritiikki

Yllä oleva kääntyy ”Kritiikin Kulttuuriksi” suomeksi ja on McDonaldin juutalaiseen evolutiiviseen psykologiaan keskittyvän trilogian kolmas eli viimeinen osa. Nimi viittaa juutalaisten älykköjen, akateemikkojen ja poliitikoiden ja heidän johtamiensa liikkeiden halukkuuteen kritisoida länsimaita, niiden historiaa ja kulttuuria, ihmisiä ja tapoja. Vaikka kirja on trilogian kolmas osa voi sen kuitenkin lukea lukematta aikaisempia osia, sillä se seisoo omalla painollaan ja keskittyy omaan aihealueeseensa, ja kirjan alaotsikko on ”Evolutiivinen analyysi juutalaisesta osallisuudesta 1900-luvun poliittisessa ja yhteiskunnallisessa liikehdinnässä”. Kirja käy läpi useita yhteiskunnallisia ja poliittisia liikkeitä yhdysvalloissa, jotka ovat vaikuttaneet suurestikin yhteiskunnalliseen kehitykseen ja ajatteluun, ja jotka olivat tai ovat juutalaisten dominoimia. Näistä mainittakoon Frankfurtin Koulukunta, Psykoanalyysi ja 60-luvun vasemmistoradikalismi. McDonald on myös spekuloinut neokonservatiiveja tästä näkökulmasta, sillä he juontavat juurensa 60-luvun juutalaisiin vasemmistoradikaaleihin ja muutenkin heijastelevat yleistä liberaalia amerikanjuutalaista arvomaailmaa sisäpoliittisesti.

Kirja on mielenkiintoinen, jo pelkästään aiheensa vuoksi, mutta erityisesti sen takia, että se ottaa esille vailla kiihkoa sellaisia asioita, joista on voitava keskustella. Ei ole vaikea kuvitella, että vähemmistö kuten juutalaiset, joka on elänyt viimeiset pari tuhatta vuotta diasporassa pieninä yhteisöinä eurooppalaisissa ja islamilaisissa yhteiskunnissa, on muodostanut omanlaisen elämänkatsomuksen. Juutalaisgetot avautuivat vasta pari vuosisataa sitten ensimmäistä kertaa, ja juutalainen identiteetti on kauan ollut sidoksissa gettoihin ja ulkopuolisuuteen muusta yhteiskunnasta. Esi-modernissa Euroopassa olivat juutalaiset oma yhteiskuntaluokkansa ja kastinsa. He harjoittivat eri ammatteja, kuuluivat eri uskoon ja asuivat erillisillä asuinalueilla. Suurimman osan ajastaan Euroopassa ovat juutalaiset viettäneet tyystin erilaisessa asemassa muuhun väestöön nähden. McDonaldin kirjassa pääsemme systemaattisesti seuraamaan juutalaisen identiteetin ja yhteiskunnallisen liikehdinnän vuorovaikutusta. Materiaalinsa ja lähteidensä puolesta kirja onkin varsinainen löytö, vaikka McDonaldin johtopäätökset yksittäisissä tapauksissa tuntuvat turhan suorilta. Kuitenkin se kokonaiskuva, joka kirjasta välittyy, on uskottava. Juutalaiset ovat vahvasti yhteisöllisiä, hyvin järjestäytyneitä, heillä on vahva identiteetti ja  he ovat yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaisia median, politiikan ja talouden saralla. McDonaldin opastuksella pääsee lukija lukemaan poliittisesti ja yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaisten juutalaisten ideologisia motiiveja, jotka usein kumpuavat juutalaisesta identiteetistä, tiedostaen tai tiedostamatta. Hyvä esimerkki juutalaisesta vaikutusvallasta Yhdysvalloissa on Amerikan Lähi-Idän politiikka, joka suosii Israelia vailla velvoitteita Israelin puolelta, ja puolustaa sen intressejä ”vapauden ja demokratian” nimissä.

Kokonaisuutena kirja on siis antoisa ja merkille pantava aiheensa puolesta. McDonaldilla on neutraali ja akateeminen ote, mutta hän tekee yhden suuren poikkeuksen muihin akateemikkoihin: hän tunnustaa sellaisen asian kuin eurooppalaisperäisten amerikkalaisten kollektiiviset ja ennen kaikkea legitiimit intressit, mikä on ennenkuulumatonta sitten 1960-luvun. Viimeisen 40-50 vuoden aikana ollaan valkoisia amerikkalaisia ruoskittu ja kasvatettu itseinhoon ja itsensä kieltämiseen sellaisella intensiivisellä painostuksella, että koko ajatus valkoisesta amerikkalaisesta identiteetistä ja yhteisöstä on vieras ja omituinen akateemisessa tekstissä. Mieleeni muistuu Newsweek:in artikkeli, jossa käytiin läpi rotuasioita Yhdysvalloissa ja siitä kuinka ihmiset suhtautuvat rotuun ja kuinka siitä puhutaan ja erityisesti kuinka lapset rekisteröivät rotuerot. Artikkelissa käy ilmi, että valkoiset eivät puhu rodusta lapsilleen, he yrittävät kokonaan sivuuttaa rodun minkäänlaisena tekijänä kun taas rodulliset vähemmistöt opettavat lapsiaan olemaan ylpeitä juuristaan, joka vuorostaan korreloi positiivisesti itsetunnon ja koulumenestyksen kanssa. Siitä, voisiko sama toimia valkoisten lasten kohdalla, torpattiin artikkelissa jyrkästi:

Vähemmistölapsia opetetaan olemaan ylpeitä entisestä historiastaan jo varhaisesta iästä alkaen. Hän huomasi, että tällä oli erittäin positiivinen vaikutus lasten itsetuntuntoon; eräässä tutkimuksessa käy ilmi, että mustat lapset, joita on opetettu olemaan ylpeitä perimästään, ovat todennäköisemmin aktiivisempia koulussa ja heillä on korkeampi itseluottamus.

Tämä johtaa kysymykseen, jota kaikki pohtivat mutta jota harva uskaltaa kysyä. Jos ”black pride” on hyvä Amerikan mustille lapsille, mihin se jättää valkoiset? On kauhistuttavaa edes ajatella, että lapsia opetettaisiin ”olemaan ylpeitä valkoisuudesta”.

Toinen mielenkiintoinen, joskin huolestuttava sitaatti samasta tekstistä liittyy alle kouluikäisten mielipiteiden muokkaamiseen. Amerikkalainen professori Phyllis Katz on vuosien ajan tehnyt tutkimustyötä lasten kanssa ja yrittänyt selvittää kuinka rodulliset ennakkoluulot syntyvät. Vastoin vanhentuneita odotuksia pystyvät jo sylivauvat erottelemaan eri rotujen edustajia ja jo kolmevuotiaat jaottelevat ihmisiä rodun perusteella. Katzilla on kuitenkin ratkaisu:

Katz huomauttaa, että se ajanjakso lastemme elämässä jolloin kuvittelemme, että on erityisen tärkeää olla puhumatta rodusta onkin juuri se kehityksellinen ajanjakso, jonka aikana lastemme mielet ovat saavuttamassa ensimmäiset johtopäätöksensä rodun suhteen.

Useat tutkimukset viittaavat siihen, että on olemassa kehityksellisiä ikkunoita – ajanjaksoja jolloin lasten asenteet ovat kaikkein alttiimpia vaikutuksille. Eräässä kokeessa lapsia laitettiin rodullisesti sekoitettuihin oppiryhmiin, jonka jälkeen katsottiin siirtyivätkö luokkahuoneessa syntyneet sekaryhmät välitunnin leikkeihin. Sekaryhmät toimivat ihmeellisen hyvin esimmäisen vuoden koululapsilla, kun taas kolmasluokkalaisiin se ei tehonnut juuri lainkaan. On siis mahdollista, että kolmanteen luokkaan mennessä, jonka jälkeen vanhemmat yleensä vasta alkavat puhumaan rotuasioista, on kehityksellinen ikkuna jo sulkeutunut.

Newsweek: Even babies discriminate

Eikö kenenkään muun mielestä ole kummallista, että valkoiset amerikkalaiset eivät saa omata omaa identiteettiä, päinvastoin, heidän on käytettävä hyväksi ”kehityksellisiä ikkunoita” jonka aikana heidän on pyrittävä ohjelmoimaan lapsistaan mahdollisimman kovia anti-rasisteja? Ja tällaista suosittelee professori nimeltä Katz. 😉

Vaikka valkoisuus kalskahtaa monen suussa pinnalliselta ja vieraalta identiteetiltä eurooppalaisesta näkökulmasta, on se asetettava amerikkalaiseen kontekstiin. Amerikkalainen yhteiskunnallinen ajattelu on dominoiva myös Euroopassa, ainakin tämän asian suhteen, ja omat akateemikkomme ja yhteiskuntatietäjämme käyttävät ”suomalaisuutta” tai ”eurooppalaisuutta” täysin samalla tavalla kuin esimerkiksi Katz käsittelee amerikkalaista ”valkoisuutta” – se on väärä ja huono identieetti, josta eurooppalaisten / suomalaisten / valkoisten on vapauduttava. Lapsia voidaan aivopestä tämän hyvän asian puolesta, sillä on progressiivista, että esimerkiksi suomalaislapsilta kiellettään oikeus omaan etniseen identiteettiin. Tämänkaltaisen ajattelun etunenässä ovat usein olleet vasemmistolaiset juutalaisälyköt ja tutkijat 1960-luvulta lähtien. Heille perinteiset läntiset instituutiot ja identiteetit ovat sortavia ja vastenmielisiä, syystä tai toisesta. Tämä voidaan juontaa joko marxilaiseen ajatteluun, jossa kapitalismia ylläpitää perinteinen länsimainen kulttuuri, tai juutalaisten historialliseen kokemukseen diasporassa. Vanhanaikaiset lojaliteetit heimoa ja uskoa kohtaan estivät työväenluokkaa luomasta uutta uljasta sosialistista yhteiskuntaa, joten vanha yhtenäiskulttuuri oli murrettava osana sortavaa järjestelmää. Toisaalta juutalaisuuden elinkamppailu esi-modernissa katolilaisessa Euroopassa on myös varmasti muokannut asenteita merkittävästi nykyiseen suuntaan. McDonald:in mukaan kyseessä on yhteiskunnallinen vaikutus, joka tähtää juutalaisten aseman ja turvallisuuden parantamiseen. Varsinkin toisen maailmansodan juutalaisvainojen jälkeen ryhtyivät monet juutalaiset akateemikot, politiikot ja tutkijat arvostelemaan läntistä kulttuuria ja sen instituutioita. Professori McDonaldin tutkimus on mielenkiintoinen katsaus tähän teemaan ja sen problematiikkaan.

”Juutalaiskysmys”? Antisemitismi ja Israel lobby

Suomalaisista kaikki tämä tuntuu kaukaiselta, ison maailman touhulta, joka meitä tuskin suoranaisesti koskettaa. Täysin totta, eikä mielestäni Suomessa ole järkeä haaskata paukkuja juutalaiskysymykseen, sillä se tuo luultavasti enemmän haittaa kuin hyötyä kansallismieliselle ajattelulle. Toisin kuin Yhdysvalloissa tai joissain Euroopan maissa, ei Suomessa ole samalla tavalla vahvaa, järjestäytynyttä juutalaisuutta, joka kykenisi painostamaan muuta yhteiskuntaa tehokkaasti. On kuitenkin aina hyödyllistä ottaa asioista selvää ja hahmottaa itse vaikkapa tietynlaisen poliittisen ajattelun juuret, minkälainen aate sitä motivoi ja ketkä sitä tukevat. Mielestäni tärkeintä on oikeastaan tunnustaa ja tunnistaa juutalaisen vaikuttamisen olemassaolo, on tunnustettava järjestäytyneen juutalaisuuden omien intressien todellisuus ja niiden vaikutukset. Me emme voi sulkea silmiämme sellaiselta toiminnalta ja ideologialta, joka sotii identiteettiämme, olemassaoloamme ja autonomiaamme vastaan, harjoitti sitä kuka tahansa, mistä syystä tahansa. Esimerkiksi Frankfurtin koulukunta, joka oli täysin juutalaisälykköjen miehittämä ja juutalaisen miljonäärin rahoittama tähtäsi suoraan läntisen kulttuurin ja yhteiskuntajärjestyksen mitätöimiseen ja purkamiseen, sillä tekosyyllä, että se seisoi marksilaisen yhteiskunnan tiellä. Frankfurtin koulukunta pakeni New Yorkiin, Yhdysvaltoihin Hitlerin tultua valtaan, jossa he perustivat uuden instituutin. 1960-luvun kulttuurivallankumous ja kulttuurimarxismi, eli poliittinen korrektius, juontaa juurensa Frankfurtin koulukuntaan. Onko mahdollista, että on silkkaa sattumaa että he kaikki olivat aluksi yksinomaan juutalaisia ja onko sattumaa, että heidän viestinsä oli täydellisesti sitä kulttuuria ja yhteiskuntaa vastaan, joka oli vuosisatoja pitänyt juutalaisuutta eräänlaisena syntinä? Vai voiko juutalaisuus, identiteetti, olla yhtenä vaikuttimena? Jos sanot ”Kyllä”, saatat saada antisemiitin leiman. Ketään ei syytetä suomalaisvastaisuudesta jos hän väittää, että suomalaissiirtolaiset ovat ajaneet omaa etuaan kohdemaissa omien etujärjestöjensä kautta, tai että heillä on suomalaisina taipumus olla maltillisia sosialisteja, monet olivat jopa kommunisteja ja lakkojen järjestäjiä viime vuosisadan alkutaipaleella. Mutta jos analysoit juutalaisten toimintaa samalla kriittisellä tavalla, olet vaarassa joutua antisemitismisyytösten maalitauluksi. Miksi?

Näin kävi kahdelle Harvardin professorille, John Mearsheimerille ja Stephen Waltille, jotka julkaisivat kirjan nimeltä Israel lobby ja Yhdysvaltain ulkopolitiikka (The Israel Lobby and U.S. Foreign Policy) [2]. Mearsheimer ja Walt väittävät, että Yhdysvalloissa vaikuttaa vaikutusvaltainen verkosto, jolla on vaikutusvaltaa korkeimmissa poliittisissa elimissä presidenttiä myöten, ja että se on onnistunut saamaan oman näkemyksensä Israelista ja Lähi-Idästä valtavirraksi amerikkalaisessa mediassa. Lobby koostuu heidän mukaansa suurimmaksi osaksi amerikanjuutalaisista ja kristityistä siionisteista, ja se menee lomittain ja limittäin muiden poliittisten klikkien, m.m. neokonservatiivien, kanssa. Artikkeli, josta myöhemmin tuli kirja, on siis kahden Harvardilaisen professorin käsialaa, jotka käsittelevät kirjoituksessa omaa tutkimusalaansa. Lähtökohdiltaan se siis vaikuttaa laadukkaalta yhteiskuntapoliittiselta tutkimukselta. Vastaanotto oli kuitenkin lähes hysteerinen ja m.m. Alan Dershowitz tuomisti artikkelin saman tien antisemitistiseksi salaaliittoteorisoinniksi. Raivokas vastaanotto ja alun tuomitseminen kuitenkin todisti yhden Israel Lobby-kirjoituksen teeseistä: lobby oli laaja ja vaikutusvaltainen.

Vihaisten vastaväitteiden odotettu tsunami tuomitsi raportin, syyllisti sen kirjoittajat ja kielsi koko lobbyn olemassaolon – todistaen lobbyn laajan ja aggressiivisen läsnäolon ja pakottaen Harvardin poistamaan raportista nimensä.

-Edward Peck, entinen suurlähettiläs

Raportti keskittyi todistamaan, että Lobby on vaikutuksiltaan Yhdysvalloille haitallinen sen läpi runnoman Lähi-Idän ulkopolitiikan takia. Raportti tuskin käsittelee juutalaisuutta tai juutalaisia muuta kuin nimellisesti, ja silti se sai tuta antisemitismisyytösten koko sarjan ja asteikon. Ei siis ole kumma, että Kevin McDonald on myös saanut tuntea toisinajattelijan kohtalon. Vilkaistaanpa ihan mielenkiinnosta Yhdysvaltoijen nykyisen presidentin esikuntaa. Valkoisen talon Chief of Staff on Rahm Israel Emanuel, ja on monessa mielessä hän on presidentistä seuraava, eräänlainen adjutantti. Hän rekrytoi ja johtaa Valkoisen talon henkilökuntaa ja valvoo presidentin aikataulua. Hänen todellinen poliittinen valtansa riippuu monesta seikasta, ja se vaihtelee presidentistä toiseen. Emanuelia on kuitenkin New York Timesissa luonnehdittu vaikutusvaltaisimmaksi Chief of Staffiksi sukupolveen[3]. Hän on myös ollut vapaaehtoisena Israelin puolustusvoimissa ja hän on vahvasti Israel-myönteinen. Hänen nimityksensä voidaan nähdä tuloksena Lobbyn painostuksesta, sillä Obama on ollut monelle heistä pelottava kysymysmerkki[4] – täysin turhaan. Jenkeissä kysyttiin reilu vuosi sitten, voiko musta mies olla presidentti. Koska on aika kysyä, voiko palestiinalaismyönteinen olla presidentti?

Toisaalta juutalaiskysymystä pohtiessa unohtuu usein se tosiasia, että myös juutalaiset kamppailevat heikentyneen kansallis-uskonnollisen identiteetin kanssa ja seka-avioliittojen yleistyessä monet pelkäävät juutalaisuuden häviävän Israelin ulkopuolelta lähes kokonaan. Israel ja ja juutalaisjärjestöt kampanioivatkin kiihkeästi endogamian puolesta ja järjestävät ei-israelilaisille juutalaisille matkoja Israeliin ja keskitysleireille juutalaista identiteettiä vahvistaakseen.

Antisemitismi historiallisena ilmiönä on nykyisen historiallisen kerronan näkökulmasta lähes tulkoon käsittämätön ilmiö, sillä sille ei ole koskaan tarjottu (uskottavaa) motiivia, ei ole koskaan selitetty miksi ihmiset ovat olleet juutalaisvastaisia. Luin noin vuosi sitten Eero Kuparisen kirjoittaman Antisemitismin musta historia, joka oli oikeastaan vain pitkä lista juutalaisvastaisia tekoja, puheita ja tapahtumia vailla suurempaa analyysiä. Ei jääty kummastelemaan miksi, ne vain tapahtuivat. Ja näin juutalaisjärjestötkin usein asian näkevät: heitä vihataan, koska he ovat juutalaisia, mitään järkiperusteita on turha hakea, sillä niiden olemassaolo oikeuttaisi juutalaisvastaiset asenteet, ainakin jossain määrin. Juutalaisvastaisuus, eli antisemitismi, toisin kuin esimerkiksi ”islamofobia” tai ”russofobia” tai ”anti-amerikkalaisuus” on olosuhteista täysin irrallinen, perustavanlaatuinen luonnonvoima, jota voi vaikka verrata painovoiman lakiin: se vain on. Tästä seuraa täysin johdonmukaisesti se tapa, jolla antisemitismiä kohdellaan: se on mielensairauteen verrannollinen henkilökohtainen olotila. On toki totta, että juutalaisten ympärille on rakentunut niin mahtava mystiikka ja symboliikka, että aihepiiri vetää puoleensa myös kaikannäköistä tärähtäneistöä täysin vailla todellisuudenkäsitystä, villejä salaliittoteoreetikkoja, joiden fantastistisia ja fanaattisia vuodatuksia joudumme välillä kohtaamaan. Heidän tilansa on ikävä kyllä sairautta muistuttava, mutta eivät he mitenkään estä asiallista ja avointa keskustelua.

Muslimit eivät ole pahan alku ja juuri

Oslon tilastokeskuksen keskusvirasto (statistisk sentralbyrå) on julkaissut  karmivia lukuja: 68 prosenttia 6-vuotiaista oslolaislapsista omaa maahanmuuttajataustan. Oslosta on myös menneinä vuosina tullut mielenkiintoista monikulttuurista  statistiikkaa.[1][2]

Eurooppalainen ja siinä mukana suomalainen maahanmuuttokritiikki keskittyy yleensä puhumaan nimenomaan islamilaisen maahanmuuton aiheuttamista ongelmista. Tämä tapahtuu useimmiten hyvin liberaaleista lähtökohdista: maahanmuutto sinäänsä ei ole ongelma, kunhan maahanmuuttajat tekevät töitä, elättävät itsensä ja noudattavat liberaalia yhteiskuntakäsitystä. Muslimit ovat ongelmallisia, koska he usein tulevat hyvin traditionalistisista yhteisöistä, joille liberaali yhteiskunta ja sen arvot näyttäytyvät täydellisenä rappiona. Tästä syystä yhteisökeskeiset muslimit osoittavat usein suurta haluttomuutta sopeutua yksilökeskeisen yhteiskunnan pelisääntöihin, joita liberaalit arvomme dominoivat ja jotka aikalaisemme ovat hyväksyneet hyvän ja pahan mittapuuksi. Tästä maahanmuuttokriitikot vetävät yleensä sen johtopäätöksen, että ongelma on Islamissa ja sitä tunnustavissa muslimeissa.

Haluaisin kuitenkin esittää maahanmuuttokriitikoille kysymyksen: jos 68% Oslon kuusivuotiaista lapsista, joilla on ulkomaalaistausta, yksikään ei olisi muslimi, vaan kaikki olisivat vaikkapa afrikkalaisia kristittyjä tai intialaisia hinduja, olisiko luku sitten ok, tai vähemmän karmiva? Onko väestönvaihto hyväksyttävämpi, jos se sujuu kitkattomasti? Tilanne kaikissa suurissa eurooppalaisissa asutuskeskuksissa alkaa olla se, että kantaväestö on kovaa vauhtia matkalla vähemmistöksi. Pienemmillä paikkakunnilla ja maaseudulla asiat ovat toki toisin, massiivisen maahanmuuton hedelmät näkyvät pääasiassa suurkaupungeissa. Jos vastaus esittämääni kysymykseen on ”kyllä”, on todettava, että kyseinen maahanmuuttokritiikki ei aseta minkäänlaista arvoa yhteisöllisyydelle, historiallisille yhteisöille tai näiden identiteeteille. Suomalaisuus on heistä vailla ominaisarvoa, ja suomalainen Suomi on täysin samanarvoinen kuin yhtä vauras ja liberaali intialainen Suomi.

Liberaali maahanmuuttokritiikki kohdistuu siis pääasiassa muslimeihin, ja se on nähtävä enemmänkin Islam-kritiikkinä, ei varsinaisesti maahanmuuttoa kvantatiivisesti vastustavana. Tämä on helppo todistaa käytännössä: esimerkiksi amerikkalaiset neo-konservatiivit, jotka tukevat niin ideologisesti kuin rahallisesti eurooppalaista islamkritiikkiä, joka tähtää islamilaisen maahanmuuton vähentämiseen. hyväksyvät ja jopa kannustavat muuttoliikettä Yhdysvaltoihin Etelä- ja Keski-Amerikan maista. Tämä johtuu siitä, että neo-konservativismi ei ole konservativismiä lainkaan, vaan sen oppi-isät ovat entisiä trotskilaisia amerikanjuutalaisia ja koko aatesuuntaus painottuu amerikkalaiseen ulkopolitiikkaan ja amerikkalaisen, liberaalin hegemonian, ja siinä samassa Israelin, turvaamiseen maailmalla. Liberaali maailmankäsitys suo yksilölle oikeuksia ja vapauksia, jotka liberaalien mukaan ovat kaikille synnynnäisiä, yhtäläisiä ja universaaleja – ja tähän kuuluu vapaa liikkuvuus, niin ihmisille kuin tavaroillekin. Islamilaista maahanmuuttoa karsastetaan sillä verukkeella, että islamilaiset itse eivät näitä arvoja omaa. Eli kyseessä on klassinen ”ei demokraattisia vapauksia demokratian vihollisille” -tyyppinen argumentaatio.

Neo-konservatiivien tuki eurooppalaiselle islamskeptisyydelle selittyy siis halulla mobilisoida mahdollisimman suuri osa läntistä liberaalia maailmaa omaksumaan sama viholliskuva ja siinä samalla omaksua ajatus Yhdysvalloista liberaalin maailmanjärjestyksen ylläpitäjänä ja suojelijana. Tämän liberaalin hegemonian nimissä ollaan tehty sotaretkiä muslimimaihin, joiden tarkoitus on ollut ”levittää vapautta ja demokratiaa” eli näitä surullisen kuuluisia demokraattisia arvoja. On valitettavaa, että monet eurooppalaiset ovat hypänneet samaan kelkkaan, ja jotkut jopa luulevat sen olevan osa maahanmuuttokriittistä ajattelua, vaikka todellisuudessa juuri eurooppalaiset ovat saaneet ottaa vastaan näistä sodista aiheutuneet pakolaisvirrat.

Millä säännöillä pelataan

Liberaali maahanmuuttokritiikki on kuitenkin houkuttelevaa monille, monesta syystä. Suurin syy on se, että liberaali maahanmuuttokritiikki tarjoaa näennäisen neutraalin pohjan argumentoinnille. Voidaan puhua taloudellisista kuluista, numeroista, tilastoista ja niin edelleen, ilman, että tarvitsisi käsitellä vaikeita (tai toisarvoisia) asioita kuten identiteetti, yhteisöllisyys, kulttuuri, kansallisuus. Eli liberaali maahanmuuttokritiikki pyrkii olemaan laskelmoivaa ja ”rationaalista”. Voidaan siis sanoa, että liberaali maahanmuuttokritiikki pelaa täysin poliittisen korrektiuden säännöillä, koska se ei halua eikä uskalla asettaa arvoa sellaiselle kuin suomalaisuus tai savolaisuus tai isien usko. Kaiken keskipisteessä on yksilö, joka toimii taloudellisten intressien motivoimana vailla sen suurempia intohimoja, täysin irrallisena mistään yksilöä suuremmasta kokonaisuudesta.

Yhdysvalloissa on kytenyt valkoisen keskiluokan kapina jo vuoden ajan. Se huomaa, että asiat menevät koko ajan huonompaan suuntaan, ja se tiedostaa osan ongelmista selvästi. Se ei kuitenkaan uskalla vaatia omien oikeuksiensa toteutumista, se ei uskalla pitää itseään siinä erikoisasemassa, jossa se on maan enemmistönä ja maan valloittajien ja rakentajien jälkeläisinä ja heidän yhteiskuntansa perikuntana. Se uskaltaa ainoastaan kritisoida tilastoja ja numeroita, ei politiikkaa ohjaavaa ideologiaa. Koska Tea Party -liike on lähes täysin eurojenkkien kansanliike, ja koska se on ollut hyvin kriittinen Obamaa kohtaan, on se odotetusti leimattu rasistiseksi liikehdinnäksi. Monet ajattelevat tässä vaiheessa, että parasta olisi hankkia muutama vähemmistömannekiini todistamaan, että kyse ei ole rasismista vaan ”järkipolitiikasta”. Kyse ei ole uskonnosta tai ihonväristä, vaan resursseista ja tilastoista, sanotaan.

Tämä argumentointi ei kuitenkaan suojaa esimerkiksi suomalaisuutta eikä yhteisöllisyyden rippeitä, päinvastoin, se asettaa ne yhä enemmän alttiiksi hyväksymällä ne paradigmat ja dogmit, jotka ovat vieneet yhteiskuntamme nykytilanteeseen. Jos maahanmuuttokritiikin on tarkoitus toimia suomalaisten, siis suomalaisen kollektiivisen demoksen, hyväksi, on sen halukkuus pidättäytyä poliittisesti korrektissa argumentaatiossa karhunpalvelus. Ainoa aatteellinen suojakilpi nykypolitiikkaa vastaan on seistä ja tunnustaa, että kyllä, on olemassa kansakunta nimeltä suomalaiset, ja kyllä, heillä on oikeus pitää kiinni siitä maasta, jonka esi-isät ovat heille jättäneet, jotta he voisivat jättää sen omille lapsilleen. On uskallettava sanoa, että Suomella ei ole velvollisuutta muuttua monikulttuuriseksi maaksi, jossa suomalaisuudella ei ole mitään erikoisasemaa vaikkapa pakistanilaisuuteen verrattuna. On uskallettava sanoa, että Suomella ja suomalaisilla on oikeus vaatia, että Suomi pysyy vastedeskin suomalaisena. On uskallettava sanoa, että täällä määräämme Me, ja Me sanelemme itse mitä ”meillä” tarkoitamme.

Tämän ymmärtäminen on ensisijaisen tärkeää.

Oodi Pohjolalle

Suomeksi Pohjola tai Pohjoismaat, skandinaavisilla kielillä Norden, anglosfäärissä yleensä yksinkertaisesti Scandinavia (sivistyneemmät osaavat käyttää termiä ”Nordic countries”, joka tiedostaa eron pohjois-germaanisen Skandinavian ja laajemman Pohjolan eron). Pohjoismailla tarkoitetaan perinteisesti Suomea, Ruotsia, Norjaa, Tanskaa ja Islantia, sekä näihin kuuluvia itsehallinnollisia alueita kuten Ahvenanmaa ja Fäärsaaret. Pohjoismaat muodostavat omalaatuisen kulttuuripiirin, jota yhdistää ilmasto, maantiede, kulttuuri ja elämäntapa ja ennen kaikkea vuosituhansia kestänyt rinnakkaiselo ja tästä syntyneet vahvat historialliset ja valtiolliset siteet. Toisaalta, myös pohjoismaissa on tilaa hyvinkin suurelle alueelliselle vaihtelulle. Maailmankolkkamme alkuperäisasukkaina on meillä pitkä historia isiemme maassa, Pohjolan kansoista on tullut erottamaton osa pohjoismaista luontoa ja ilmastoa ja päinvastoin. Me olemme omalaatuisen maamme omalaatuinen väestö, joka on aikojen saatossa yhdistynyt osaksi tätä pohjoismaista kokonaisuutta, jonka kehitys on jatkunut katkeamatta tähän päivään saakka.

Historian havinaa

Niin pohjois-germaaniset kuin itämerensuomalaisetkin heimot, joista myöhemmin muodostui kansakuntia, ovat asuttaneet pohjoismaita ja itämeren rannikkoa vuosituhannet. Varsinkin itämerensuomalaisten kansakuntien kohdalla on vaikea puhua mistään esi-historiallisesta alkukodista, joka poikkeaisi suuresti nykyisistä asuinsijoistamme. Vaikka vaikutteita on tullut kaikista ilmansuunnista, ovat meidän kansamme ja kulttuurimme täällä muodostuneet ja me olemme synnyinsijojemme alkuperäisväestö. Myös skandinaaviset veljemme ovat saavuttaneet omat erityispiirteensä ja omaleimaisuutensa Norjan vuoristossa ja vuonoisilla rannikoilla, Tanskan pelloilla ja Ruotsin metsissä, Islannin tulisessa ja jäisessä maaperässä, eivät Euraasian aroilla. Aivan kuten pohjoinen luontomme kasveineen ja eläimineen, olemme myös me, pohjoisen ihmiset, sopeutuneet ja sopeuttaneet ympäristömme toimivaksi symbioosiksi. Pohjoismainen mielenlaatu ja pohjoismainen ihminen on yhtä paljon osa Pohjolaa kuin Pohjola on osa häntä.

Jo muinaisina aikoina olivat kauppa- ja muut yhteydet pohjois-Euroopan kansojen välillä tiiviitä ja yleisiä. Ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen taitteen jälkeen saapui maillemme jäädäkseen kristinusko ja sen myötä myös korkeampi poliittinen organisaatio, joka mahdollisti vahvempien hallinnollisten yksiköiden, todellisten eurooppalaisten kuningaskuntien, synnyn. Länteen syntyivät katolilaiset Tanskan, Ruotsin ja Norjan kuningaskunnat, idässä vaikutti kreikkalaisortodoksinen Novgorod. Suomalaiset, virolaiset ja baltialaiset heimot pysyivät pidempään esi-isiensä uskossa ja päätyivät kristillisten valtakeskuksien laajentumiskamppailun näyttämöiksi. Niin tanskalaiset, ruotsalaiset kuin norjalaisetkin tekivät valloitusretkiä, Paavin ja Kirkon siunaamia ristiretkiä, Itämeren itärannikon heimoja vastaan, mm. suomalaisia, hämäläisiä ja virolaisia heimoja vastaan. Vaikka nämä retkikunnat aluksi tuskin erosivat suuresti aikaisemmista viikinkiretkikunnista, pyrkivät ne myöhemmin kuningaskuntien vahvistuessa pysyvään alueelliseen laajentumiseen. Myös Itämeren rauhoittaminen kaupankäynnille oli tärkeä ristiretkien tavoite, sillä vuosituhannen vaihdetta seuranneina vuosisatoina oli sisämeremme sotatilaksi luonnehdittavassa tilassa. Baltialaiset ja itämerensuomalaiset heimot tekivät ryöstöretkiään niin itään kuin länteenkin, enimmäkseen kuitenkin Ruotsin ja Tanskan itärannikolle. Saksalaisten hansakauppiaiden ja roomalaiskatolilaisen kirkon tuella saatettiin myös Itämeren itärannikko läntisen kristillisen maailman yhteyteen.

Suomi ja Ruotsi

Suomen rooli ja jäsenyys pohjoismaissa on suureksi osaksi määrittynyt ruotsalaisen valtakauden ajoilta. Tämän historiallisen ja poliittisen tosiasian kieltäminen on turhaa. Vuosisatainen yhteiselo samojen poliittisten rajojen sisällä on vahvistanut metapoliittisen, eli politiikan ulkopuolista yhteyttä kansojemme välillä, vaikka toki tuo yhteys ulottuu aina esi-historiallisiin aikoihin, vuosituhansien, ei vuosisatojen, päähän. Lakimme, kirkkomme ja rajamme ovat tästä poliittisesta yhteydestä näkyvimpiä merkkejä, jotka ovat säilyneet nykyaikaan saakka.

Varsinkin Suomen ruotsinkielinen vähemmistö on profiloitunut pohjoismaisen poliittisen suuntauksen kannattajina, mutta olisi suuri virhe suoda heille siihen yksinoikeus. Myös suomenkielinen Suomi on täysivaltainen ja kiistaton osa pohjoismaista kielellistä ja kulttuurista variaatiota, eikä pohjoismaista kokonaisuutta tule nähdä tietyn politiikan tai aatesuuntauksen keppihevosena – Pohjola on käsitteenä täydellisesti poliittisen päätöksenteon yläpuolella. Sitä ei määrittele valtiollinen kaksikielisyys eikä pohjoismainen sosiaalidemokratia, vaikka nämä toki voivat olla pohjoismaisen mentaliteetin ja kulttuurin ilmenemismuotoja. Rautalangasta väännettynä olisi suuri tragedia, jos suomalaiset kieltävät Pohjolan ja pohjoismaisen yhteisön, koska vastustavat valtiollista kaksikielisyyttä.

Kaikesta huolimatta on Ruotsi ollut ja tulee vastaisuudessa olemaan lähin pohjoismainen naapurimme ja siitä syystä tulee se aina olemaan erityisasemassa pohjoismaissa suomalaisesta näkökulmasta, kun taas Norja ja Islanti ovat tiiviimmin olleet yhteydessä Tanskaan. Toisaalta, kuten Suomessa, ollaan myös Tanskassa ja Norjassa aika ajoin oltu närkästyneitä Ruotsin itsekeskeiselle aseenteelle johtavana pohjoismaana ja Ruotsin nykyinen kehitys huomioon ottaen on todettava, että Ruotsin tie ei ole, eikä saa olla, Pohjolan tie. Ruotsi, joka on onnistunut välttämään sotaa ja nälänhätää jo 200 vuotta, on tuudittautunut muita pojoismaita vahvemmin eräänlaiseen utopistiseen unelmaan, jossa se voi näyttää esimerkkiä muulle maailmalle moraalisella ylivertaisuudellaan. Mutta ikävä kyllä heidän ”moraalinsa” perustuu todellisuudesta vieraantuneelle jeesustelulle, joka on täysin epäkestävää Ruotsin kansallisen kehityksen kannalta. Ajatus Ruotsista pohjoismaisen hyvinvointivaltion ja kansankodin esikuvana on auttamatta vanhentunut ja ”ruotsalainen malli” on hylättävä.

Ruotsinkieli on silti tärkeässä asemassa pohjoismaista yhteistyötä ajatellen, eikä sen merkitystä tule vähätellä. Vaikka valtiollinen kaksikielisyys saattaakin olla turha, on itse kieli mielestäni tärkeä, sillä se toimii linkkinä myös muihin pohjoismaihin. Kaikista muista skandinaavisista kielistä on se luonnollisin meille suomalaisille, monestakin syystä, ja sen avulla on myös tanskan ja norjan ymmärtäminen helppoa. Kuitenkin juuri ruotsinkieli näyttäisi muodostavan suurimman kompastuskiven suomalaiselle pohjoismaisuudelle. Taustalla ovat 1800-luvun loppupuolella alkaneet maan sisäiset kielikiistat, jotka jatkuvat yhä kaksikielisyyden ympärillä. Kansallisvaltio on kuitenkin siirtymässä historiaan uusien poliittisten toimijoiden muodostuessa ja astuessa näyttämölle ja meidän on se ymmärrettävä. Kansallisvaltion väistyessä tulisi valtiollisen kaksikielisyyden tilalle muodostua paikallinen järjestys, jossa jokainen paikallisyhteisö voisi harjoittaa itselleen sopivaa kielipolitiikkkaa tarpeiden mukaisesti sen sijaan, että kaikki yritettäisiin sulloa yhteen ja samaan muottiin.

Viron kysymys

Vaikka Pohjoismaat käsitteenä saattaa tuntua kovin lukkoonlyödyltä ja valmiiksi määritetyltä, on osattava ajatella laajemmin. Kylmän sodan päätyttyä ja Neuvostoliiton romahdettua ilmestyi pohjoisen Euroopan kartalle jälleen uusia kansallisvaltioita, jotka olivat toisessa maailmansodassa joutuneet vieraan vallan alle. Baltian maista varsinkin Viro on jälleenrakentanut yhteyksiään niin Suomeen kuin muihinkin pohjoismaihin suurella innolla. Vaikka nykyään on trendikästä puhua jonkun maan ”brändistä” ja ”imagosta” tänä ylikaupallisena aikana, on kyse pohjimmillaan kansallisesta ja miksei ylikansallisesta identiteetistä. Viro on ryhtynyt innolla markkinoimaan itseään pohjoismaisena maana ja sen kulttuuripiiriin kuuluvana.

Minusta tämä on tervetullutta ja historiallisesti  ja kulttuurillisesti oikeutettua. Viron historia on osa Itämeren historiaa ja pohjois-eurooppalaista viitekehitystä siinä missä Suomenkin historia. Kulttuurillisesti ovat virolaiset luonnollisesti osa  samaa pohjois-eurooppalaista jatkumoa kuin Suomikin. Suomalaisesta näkökulmasta tämä kehitys on myös mielenkiintoista, sillä jos Viro tulee pysyvästi osaksi pohjoismaista yhteistyötä ja identiteettiä, tulee se täydentämään Suomen asemaa itämerensuomalaisena kansakuntana suurelta osin skandinaavisessa yhteisössä.  Se myös selventäisi pohjoismaista identiteettiä siinä mielessä, että se olisi entistä selvemmin kulttuurillinen eikä pelkästään kielellinen identiteetti. Jäämme siis mielenkiinnolla seuraamaan Viron ja virolaisten kehitystä tällä saralla. Suomalaisten ja virolaisten yhteistyön soisi muutenkin kehittyvän, sillä heimoveljinä jaamme itämerensuomalaisten kansojen kohtalonyhteisön.

Pohjolan tie – kulttuuripiirin keskuskeksi vai sen raja-alueeksi?

Kalmarin unionin ja Ruotsin suurvalta-aikakauden jälkeen ovat maamme ja kansakuntamme hiljalleen liukuneet eurooppalaisten – niin itäisten kuin eteläisten – valtakeskuksien periferiaan, samaan tapaan kuin koko Eurooppa on jäänyt anglo-amerikkalaisen hegemonian poliittiseen periferiaan. Tähän on selvät ja loogiset syyt, kuten asukaslukumme ja resurssiemme niukkuus ja poliittisen intohimon puute. Sen sijaan, että olisimme oma kulttuurinen ja poliittinen blokki, olemme eurooppalaisen poliittisen blokin raja-alue, joka muodostaa ainutlaatuisen ja ikiaikaisen kulttuuripiirin. Sen sijaan, että olisimme oman maailmamme keskus, olemme sen reunalla. Sen sijaan, että oma kulttuurimme olisi oman identiteettimme ydin, on sen korvannut pohjoismaiselle mielenlaadulle vieras rahavalta ja kuluttajayhteiskunta.

Ratkaisu on itsestäänselvä ja se nostetaan aika ajoin esille: Pohjoismainen liittovaltio tai unioni. Pari kuukautta takaperin nostettiin länsinaapurissamme Ruotsissa jälleen pöydälle ajatus Pohjoismaisesta unionista historijoitsija Gunnar Wetterbergin toimesta. Ajatuksena se saattaa kuulostaa monen mielestä epärealistiselta, kenties jopa vanhentuneelta, onhan meillä suuri ja mahtava Euroopan unioni. Mutta kysymys ei ollutkaan mistä tahansa valtablokista, joka tarjoaisi turvaa, vaan omasta valtablokista, jota elävöittäisi Pohjolan kulttuuri ja mielenlaatu. Tällä hetkellä kaikki pohjoismaat kuuluvat joko EU:iin tai Natoon (tai molempiin), lähinnä taloudellisista ja turvallisuuspoliittisista syistä. Mutta eikö pohjoismainen yhteistyö voisi vastata molempiin haasteisiin? Käsittäessään nykyiset Pohjoismaat nousisi väkilukumme 25 miljoonaan ja taloutemme olisi maailman kymmeneksi suurin. Maailmankolkkamme on vauras ja hyvinvoiva ja yhdessä potentiaalisesti melko omavarainen. Sanalla sanoen olisimme merkittävä eurooppalainen tekijä. Sotilaallinen yhteistyö on sekin sujunut kokemuksesta erittäin hyvin, eikä alueellinen koskemattomuutemme olisi kyseenalainen. Muuttuisimme kulttuuri-ja valtapiirin periferiasta sen keskukseksi, jota omat toiveemme ja oma henkemme ohjaisi. Meidän on tultava isänniksi omassa talossamme, se on historiallinen tehtävämme.

Pohjoismaita on usein luonnehdittu poikkeuksellisen tasa-arvoisiksi ja yksilönoikeuksia kunnioittaviksi yhteiskunniksi. Nimitykset ”tasa-arvo” ja ”yksilönoikeudet” voivat kuitenkin olla harhaanjohtavia. Tämä tasa-arvo on paljon vanhempaa perua, kuin uudemmat ”demokraattiset arvot”. Ne heijastavat sitä muinaista omavaraisuuteen ja oma-aloitteisuuteen perustuvaa pohjoismaisuutta, joka elävöitti esi-isiämme. Ei yksilöillä tai naisilla siihen aikaan ollut mitään erityisiä oikeuksia, päinvastoin, heillä oli velvollisuus elättää itsensä ja perheensä, velvollisuus olla oma-aloitteinen ja itsenäinen, sillä muu olisi ollut kunniatonta ja vastuutonta perhettä ja yhteisöä kohtaan.

Kaikki tämä saattaa kuitenkin kuulostaa erittäin korkealentoiselta, ja sitähän se onkin. Jotta tällaisesta liittovaltiosta olisi mitään hyötyä on myös ajan hengen muututtava. Jos sama kosmopoliittinen valtaeliitti joka meillä tällä hetkellä on muodostaisi myös potentiaalisen pohjoismaisen unionin eliitin olisi kaikki yhtä tyhjän kanssa. Monen asian on muututtava. Tämän kirjoituksen tarkoitus on lähinnä tarjota visio tulevaisuudesta, vaihtoehtoinen näkemys siitä, mitä me voisimme olla. Jos vain tahdomme.

Rob Royn myytti

Vuonna 1995 valmistunut Rob Roy on mielenkiintoinen elokuva. Vaikka se ilmestyi samana vuonna kuin Mel Gibsonin tähdittämä Braveheart, joka myös romantisoi skotlantilaista vapaustaistelua, tosin eri aikakaudelta, on Rob Roy täysin erilainen ja huomattavasti syvällisempi elokuva. Se käsittelee myös monia teemoja, jotka tunnistaa nopeasti oikeistoradikaalista ja yleensäkin anti-liberaalista ajatushistoriasta. Tarinan päähenkilö Robert Roy MacGregor on monessa mielessä traditionalististen hyveiden ruumiillistuma. Rob Roy on tinkimätön, vahvasti periaatteellinen ja syvän kunniakäsityksen omaava klaanipäällikkö. Hän pitää omaa henkilökohtaista integriteettiään ja rehellisyyttään, ts. kunniaansa, pyhänä, ja hän puolustaa sitä tinkimättä vaikka maailmaa muuttuu ympärillä. MacGregorissa on piirteitä, jotka muistuttavat mm. Ernst Jüngerin Anarkki-käsitettä, joka on filosofinen käsitys yksilön henkilökohtaisesta suvereniteetistä, henkisestä ja älyllisestä vapaudesta. Hän on silti syvästi velvollisuudentuntoinen ja perinteitä kunnioittava mies, joka yrittää vain elää niin hyvin kuin voi.

Anarkki on anarkistille sama kuin monarkki monarkistille.

-Ernst Jünger, Eumeswil

Skotlannin Ylämaiden modernisaatio

Ajallisesti elokuva sijoittuu 1600- ja 1700-luvuille, aikaan jona Skotlanti koki monta mullistavaa muutosta. Siitä tuli pysyvästi osa Yhdistynyttä kuningsaskuntaa Englannin kanssa ja se näki monta kansannousua poliittisen epäväkauden ja uskonnollisten ristiriitojen aikakautena. Ylämaalaiset nousivat useampaan otteeseen kapinaan, uskollisina ”todelliselle kuninkaalle” Jaakko II:lle (Skotlannissa James VII), Skotlannin viimeiselle katolilaiselle monarkille. Kruunu tukahdutti kapinat kovalla kädellä ja kostotoimenpiteillä. Kuuluisa brittiläinen sotilasosasto The Black Watch perustettiin rauhoittamaan Ylämaita. Ei ole mikään pieni ironia, eikä sattuma, että sama joukko-ostasto on tänään rauhoittamassa, modernisoimassa ja demokratisoimassa muita klaaneja. Iso-Britannian vahvistuva keskusvalta, uudet omistuslait ja maanviljelysmenetelmien nopeasti kehittynyt tehokkuus loivat Skotlannissa demografisia, poliittisia ja sosiaalisia paineita, jotka ajoivat lopulta suuren osan Ylämaiden skoteista joko siirtolaisiksi Uudelle Mantereelle tai kaupunkien köyhyyteen, mailtaan ja kodeistaan häädettyinä tai olosuhteiden pakottamina. Skotlantilainen klaanijärjestelmä, joka oli vuosisatoja toiminut suku- ja liittolaisuhteille perustuneille sosiaalisille ja poliittisille yksiköille, eli klaaneille, muodosti autonomisten ja kuitenkin vahvasti vuorovaikutteisten yhteisöjen kulttuuripiirin. Klaanit jakautuivat alueellisesti pienempiin ja paikallisiin yhteisöihin, ja Ylämaiden klaanijärjestelmää onkin verrattu Euroopan mantereen kuninkaallisiin sukuihin pienoiskoossa. Uudet omistuslait houkuttelivat useita klaanipäälliköitä samaistumaan maaherran osaan, joka vastaanotettiin katkerasti ja halveksivasti. Kansa oli tottunut siihen, että päälliköllä on vastuu ja velvollisuus klaaninsa jäsenistä. Jatkuvat jakobiittikapinat saivat Kruunun tiukentemaan otettaan Skotlannista ja varsinkin Ylämaiden kulttuuria vainottiin kielloin ja laein.

Myöhempinä aikakausina, varsinkin romantiikan aikakaudella, tuli skotlantilaisesta ylämaalaisesta, jota kuvattiin eräänlaisena eurooppalaisena jalona villinä, ihailun ja romantisoinnin kohde Iso-Britanniassa. Romantisoinnin esikuvana toiminut kulttuuri oli jo toki vaipumassa historiaan siihen aikaan. Klaanijärjestelmästä on säilynyt joitain rippeitä, rituaaleja ja symboliikkaa tähän päivään asti, jotka vaikuttavat vahvana osana skottien kansallista identiteettiä. Nykypäivänä ainoastaan 1% Skotlannin väestöstä puhuu gaelia.

Myytti

Päähenkilö perustuu todelliselle, joskin myytiksi kehittyneelle skotlantilaiselle kansansankarille (gaelinkielellä Raibeart Ruadh, Punainen Robert), jota on myös Skotlannin Robin Hoodiksi tituleerattu. Elokuvan taustalla ovat mullistukset, jotka muuttivat radikaalisti skotlantilaista elämäntapaa, varsinkin Ylämaiden gaelinkielinen väestö koki sosiaalisten rakenteidensa ja ylämaiden omaperäisen kulttuurin tuhon pakkosiirtojen ja sortotoimien ahdistamina. Skotit tai gaelit ovat alunperin Irlannista tulleiden klaanien jälkeläisiä, ja klaanijärjestelmä oli syvälle juurtunut skottien hallinnolliseen kuin poliittiseenkin kulttuuriin. Elokuvan Rob Roy tekee kaikkensa klaaninsa hyvinvoinnin eteen, pistäen peliin kalleiman omaisuutensa: sanansa, kunniansa, sillä suuria maallisia rikkauksia hänellä ei ole. Vastapuolella asiat ovat päinvastoin, vaurautta ja valtaa on mutta ei kunniaa.

Elokuvan lähtökohtana toimii nimenomaan vastakkainasettelu ”valistuneen” ja modernisoivan, kosmopoliittisen yläluokan ja Ylämaiden yksinkertaisten mutta lämpimien, jopa tulisten, skottien välillä. Elokuvan alussa ruutuun ilmestyy lyhyt teksti taustaksi itse tarinalle. Tekstissä lukee:

Nälänhätä, taudit ja suurten aatelisten ahneus olivat 1700-luvun alkuvuosina muuttamassa Skotlannin ikuisiksi ajoiksi. Monien lähtiessä Amerikkaan alkoi vuosisatainen klaanijärjestelmä hiljalleen hiipua. Tämä tarina edustaa yksilön yritystä vastustaa näitä prosesseja ja jopa tappiossaan säilyttämään kunniansa.

Vastakkainasettelu osapuolien välillä on väkevintä Archibald Cunninghamin ja Robert MacGregorin persoonallisuuksien räikeässä kontrastissa. Cunningham, jota esittää taitavasti Tim Roth, on nuori patologinen hedonisti ja nähtävästi täysin tunteeton sosiopaatti, joka lähetetään Skotlantiin syrjään irstailullaan aiheuttamiensa seurapiiri-skandaalien vuoksi. Mutta vaikka Cunningham pukeutuukin meidän ja MacGregorien mielestä naurettaviin asuihin, ja vaikka hän käyttäytyy ja elehtii ilmeisen feminiinisti, on Archibald Cunningham tappavan taitava miekkailija. Skotit, jotka ovat tottuneet järkälemäiseen Claymore-miekkaansa (gaeliksi Claimheadh mòr, kirjaimelliseti ”iso miekka”) naureskelevat aluksi naisellisen englantilaisen hennolle pistomiekalle. He kokevat kuitenkin yllätyksen. Pieni ja vikkelä Archibald on liian tarkka, liian nopea, liian tehokas skotlantilaisten raskaalle ja vanhanaikaiselle tyylille. Liam Neesonin esittämän Rob Royn ja Archibald Cunninghamin hahmojen symmetrinen vastakohtaisuus on omalla tavallaan metapoliittisesti mielenkiintoinen metafora kahden eri maailmankatsomuksen kohtaamisesta.

Toinen toistuva traditionalistin silmissä mielenkiintoinen teema on klaanilaisen kunniakäsityksen ja valistuneen materialismin törmääminen sopimus- ja kaupankäyntikultuurissa. Täytyy muistaa, että näinä aikoina moderni kapitalismi otti ensi askeliaan länsimaisen siirtomaa-imperialismin kannoilla, teollisen vallankumouksen ollessa vielä edessä. Kyse on siis jälleen arkaaisen ja modernin arvomaailman vastakkainasettelusta. Tehdessään sopimusta suuresta lainasta mahtavan ja modernin aatelismiehen kanssa tarjoaa Robert MacGregor vilpittömästi sanaansa vakuudeksi, jolle aatelismies luonnollisesti tuhahtaa halveksivasti. Hänelle jonkun sana tai kunnia on pelkkää ilmaa, kun taas sanansa antajalle se edustaa uskollisuutta, rehellisyyttä ja itsekunnioitusta. Sanansa antaja ei oleta, että hänen sanansa voisi lunastaa rahaksi yrityksen epäonnistuessa, vaan hän olettaa, että jos hän on tarpeeksi kunniallinen mies, on hänen vilpitön sanansa tarpeeksi vakuuttava. Jos elokuvaa tulkitsee tältä kantilta, antaa myös elokuvan ratkaisu paljon ajateltavaa.

Kokonaisuutena elokuva on sujuvaa katsottavaa eikä se sorru liian moneen kliseeseen, joka on aina vaarana tämänkaltaisissa elokuvissa. Sortuessaan kliseisiin sortuu  se tarpeeksi uskottavasti ja omaperäisesti. Juoni on toki pääpiirteiltään melko perinteinen ja kaavamainen, mutta Liam Neesonin ja Tim Rothin näyttelysuoritukset sekä elokuvan anti-modernistinen sanoma tekevät hyvis-pahis asetelmasta tavanomaista syvällisemmän ja mielenkiintoisemman.

Vieraskynä: Yhteiskunnallista satiiria Ruotsista

Tämän päiväisessä vieraskynässä vierailee jälleen ruotsalainen bloggaaja Oskorei. Kyseessä on hauskan satiirinen katsaus Stieg Larssonin kirjoittamaan ja hiljattain filmatisoituun teokseen Miehet jotka vihaavat naisia. Taustaltaan Stieg Larsson oli vasemmistolainen, joka osallistui mm. Eritrean sisällissotaan ja Grenadan vallankumoukseen. 1990-luvulla hän oli mukana vastustamassa muukalaisvihamielisyyttä ja uusnatsismia perustamalla epärehellisyydestään ja poliittisen järjestelmän sylikoirana tunnetun Expo-säätiön. Hänen Millenium-trilogiansa on saavuttanut suurta suosiota hänen kuolemansa jälkeen. Mutta nyt itse vieraskynäilijään.

Miehet jotka vihaavat miehiä

Stieg Larssonin kirjan Miehet jotka vihaavat naisia filmatisoinnin jälkimainingeissa ovat webblog Oskorein takana hääräävät tuimat herrat pyytäneet vierailulle queerfeministisen älykön, Inge Svenskin, analysoimaan minkälaista maailmankuvaa elokuva oikeastaan välittää. Herra Svensk tuijottaa tiukasti kameraan ennen kuin aloittaa analyysinsä narisevalla äänellään.

-Vanhana kommunistina olen luonnollisesti iloinnut Stiegin kasvasta suosiosta. Mies, joka testamenttasi omaisuutensa pienelle kommunistiselle lahkolle ja toimi päätoimittajana vähintäänkin yhtä politisoituneessa Expossa, ei voisi missään muussa maassa nauttia moista kyseenalaistamonta ja ongelmatonta kansansuosiota. Jos hän sen sijaan olisi ollut nuoruudessaan jäsenenä Uus Ruotsalaisessa Liikkeessä, olisi se aiheuttanut hänelle ongelmia koko hänen loppuelämänsä. Tämä fakta on välillä vaarallisen lähellä herättää kiellettyä kansallisylpeyden tunnetta minussa, paatuneessa äärivasemmistolaisessa, mutta päivittäisen itsekurituksen ansiosta pystyn hallitsemaan vastaavanlaisia irrationaalisia impulsseja.

-Kuinka te sitten selittäisitte Stiegin suosion, herra Svensk?

– Kaikki tässä maailmassa on selitettävissä päiväkodilla ja pedagogisilla lastenkasvatusohjelmilla. Ruotsalaiset ovat niin vaurioituneita, tarkoitan valistuneita, lapsuudesta lähtien, että Stiegin korjattu paska, tarkoitan taide, uppoaa heihin jo varhaisessa vaiheessa.

– Teillä tuntuu olevan ristiriitainen suhde Stieg Larssonin tuotantoon, herra Svensk?

-Ei laisinkaan. Minä ”rakastan” ruotsalaisia dekkareita, ne pitävät yllä niin ”korkeaa” kirjallista tasoa. Liza Marklund on muusani ja Beck on jumalani. Sitä paitsi kirjoittaa Stieg Larsson melkein yhtä ”taitavasti” kuin Jan Guillou. Totta tosiaan, siinä vasta kirjallisuutta luettavaksi samalla kun kaataa itseensä laatikollisen viiniä toisensa jälkeen. Siinä samassa voi pähkäillä uusien verhojen väriä ja muita tärkeitä ongelmakohtia.

Haastattelu keskeytetään siksi aikaa, että herra Svensk saa nieltyä oksennuksensa. Sitten jatkamme.

-Kuinka te näette sen maailmankatsomuksen joka filmatisoinnista välittyy?

-Njoo.. ääriqueerfeministinä ja vesikauhutartuntaisena antifasistina on minun ollut melko helppo samaistua. Voimme vaikka aloittaa siitä, miten siinä kuvataan miehiä, ”miehet ovat eläimiä” kuten minulla on tapana sanoa, vaikka tarkennan kyllä selkä seinää vasten laitettuna, että tarkoitan vain ruotsalaisia miehiä.

Sepä mukavaa. Me huolestuimme jo hetkeksi, herra Svensk.

-Mutta siis, ne miehet jotka esiintyvät Miehissä jotka vihaavat naisia ovat poikkeuksetta ilkeitä pervertikkoja naisvihaajia ja etnisiä ruotsalaisia. Aivan kuten todellisuudessakin. Ainoan poikkeuksen muodostaa Mikael Blomqvist, joka taas toisaalta on kirjailijan naurettavan huonosti naamioitu alter ego.

– Mutta onko tämä ainoa poikkeus, herra Svensk?

– Ehkä ei, mutta täytyyhän sinun nähdä, että Stiegin asenne miehiä kohtaan on suoraan sanottuna pervessi, ja ne ihmiset, jotka vailla kyseenalaistamista kilttien päiväkotilasten tavoin istuvat ja toljottavat koko paskaleffan alusta loppuun, on nähtävä menestyksekkäästi aivopestyinä nollina. Luonnollisesti olen täysin päinvastaista mieltä siitä mitä juuri satuin sanomaan.

-Me pyyhimme koko edellisen virkkeen haastattelusta, valehtelemme.

-Entisenä freudilaisena on minusta ollut mielenkiintoista tarkkailla Blomkvistin ja epärealistisen, tarkoitan elävästi kuvatun ja monipuolisen, Lisbet Salanderin välistä seksuaalista suhdetta. On sanottu, että hän olisi todella ”queer”, mutta jos lähdemme siitä, että Blomkvist on kirjailijan alter ego, ja pidämme mielessä, että Lisbet on vakavasti traumatisoitunut henkilö jolla on Blomkvist rakastajana, niin mitä se kertoo kirjailijasta itsestään? Mitä Freud sanoisi?

Sellaisista psykoanalyyttisistä kuperkeikoista emme halua kuulla täällä Webblogg Oskoreilla, herra Svensk, protestoimme.

– Nii-niin, se oli vain ajatus… lopettaakseni analyysini tästä ennalta-arvattavissa olevasta propagandaelokuvasta joka on ilmaus täysin raiteiltaan suistuneesta ruotsalaisesta kulttuuri- ja mielipideilmastosta voin vain todeta kuinka jokaisen ruotsalaisen teollisuussuvun kaapista löytyvät natsiluurangot, tai muut luurangot, ovat ikävystyttävän ennakoitavissa. Ja kaikki natsithan ovat seksuaalisesti kiertoutuneita ja raiskaavat lapsiaan. Kokoomuslaiset syövät sylivauvoja. Liha on murhaa. Elämä on kuolema. Sinä olet tyhmä. Sitä vaan kyllästyy. Olenko minä ainoa joka näkee, että tämä on puhdasta paskaa?

Me odotamme kohteliaasti hetkisen, että herra Svensk saisi otettua etäisyyttä juuri lausumiinsa mielipiteisiin, mutta kun tätä ei tapahdu, kiitämme haastattelusta ja siirrymme puhtaaksi kirjoitukseen. Herra Svensk mumisee, että hänen pitäisi arvostella Promoen mullistava kappale Svenne Banan, joka on niin ”hyvä” ja ”odottamaton”.

-Promoe tekee tosiaan jotain ”uutta,” huikkaa herra Svensk loppukaneetiksi ennen häipymistään.

Alkuperäinen teksti.