Ajatuksia kansallismielisyydestä, valtiosta, valtarakenteista ja vähän muustakin

Usein keskustelun siirtyessä erinäisten aasinsiltojen kautta nationalismiin ja sen rooliin maailmanhistoriassa ja nykypäivässä, törmää kansallismielinen yksilö toinen toistaan eriskummallisempiin nationalismia koskeviin ennakko- ja harhaluuloihin. Omalla kohdallani asiaa ei myöskään yleensä ainakaan selkeytä yhtään keskustelukumppanilleni se, kun kerron oman ajatusmaailmani olevan monilta osin melko lähellä niinkin tunnettua aatesuuntausta kuin kansallisanarkismia, tai että koen monet perinteisesti vihervasemmistolaisiksi assosioidut arvot omakseni siitäkin huolimatta, että nationalistileiman ottaminen otsaan ei tunnu minusta yhtään epämukavalta.

Näiden kohtaamieni väärinkäsitysten ja kummastelujen innoittamana ajattelinkin tällä kertaa purkaa hieman ajatuksiani kansallismielisyydestä, valtiosta, valtarakenteista ja kaikesta muustakin näitä sivuavasta, päätarkoituksenani tuoda julkisuuteen hieman erilaisen lähestymistapa kansallismielisyyteen, ja romuttaakseni ainakin osan kaikista nationalismin ympärille syntyneistä virheellisistä myyteistä ja väärinkäsityksistä. Kuten aina, tekstissä esitetyt mielipiteet ovat omiani ja tarkastelen kaikkia käsittelemiäni asioita vain omasta näkökulmastani. Sanottakoon kuitenkin, että valtaosa itseni kanssa samansuuntaisten arvojen kannattajista nähnee asiat melkolailla samoin.

Harhaluulo 1: Koska olet kerran nationalisti, olet varmaan fasisti, tai ainakin palvot sokeasti Suomen valtiota ja kaikkia sen instituutioita.

Kaikkein ensimmäiseksi on syytä erottaa toisistaan patrioottisuus (lat. patria, isä, isänmaa) ja kansallismielisyys / nationalismi. Patriotismilla tarkoitetaan tätä nykyä yleensä uskollisuutta omalle valtiolle, sen valtakoneistoille, ja yleensä ainakin länsimaissa myös globaalin pitkälti amerikkalaisperäisen länsimaisen yhtenäiskulttuurin ja ostettavissa olevan ”passikansalaisuuden” määrittämän valtiojärjestelmän puoltamista, kun taas kansallismielisyys ja nationalismi painottavat enemmänkin etnistä yhteisöllisyyttä (kansaa, heimoa), omaa kulttuuriperimää ja luonnollisia etnisesti homogeenisiä yhteisöjä, jotka ovat syntyneet itsestään eivätkä omaa taloudellista etuaan tavoittelevien poliitikkojen ja suuryritysten johtajien ahtaessa omia maitaan täyteen halpatyövoimaa eri puolilta maapalloa.

Patriotismin ja nationalismin peruserot ovat mielestäni havainnollistettavissa suhteellisen hyvin sosiologi Ferdinand Tönniesin Gemeinschaft ja Gesellschaft -yhteisöjakomallin avulla; patriotismi keskittyy ihmisten keräämiseen yhteen yhteisten etujen (yleensä taloudellisten) vuoksi, kun taas nationalismissa on kyse luonnollisesta yhteisöllisyydestä, joka on noussut esiin luonnollisista syistä. Kansat muodostuivat itsestään jo vuosituhansia sitten, kun taas modernit monikulttuuriset- ja etniset valtiot ovat historiallisena ilmiönä sangen uusi ja teennäinen.

Patrioottisuudessa ei niinkään ole kyse kansallismielisyydestä ja terveestä suhteesta omaan identiteettiin ja perimään, vaan pikemminkin etnisyydestä täysin irrotettavissa olevasta yhteisen lipun palvonnasta – lipun joka etenkin tänä modernina globalisaation aikakautena ei enää edusta mitään yksittäistä kansaa, vaan on kaikille yhteinen oikeistolaisen näennäisdemokratian, länsimaisen kapitalismin ja tätä nykyä – ironisesti sinällään – monikulttuurisuuden tunnus. Toisin sanoen patrioottisuus edustaa lähes täydellistä vastakohtaa omalle ajatusmaailmalleni.

Aito nationalismi taas on ennemminkin eräänlainen mielentila, valtaosassa ihmisistä itsestään esiintyvä luonnonmukainen tapa hahmottaa ja järjestellä omaa ympäristöä. Se ei ole niinkään poliittinen aate tai edes sidoksissa mihinkään aatesuuntaan, vaan aivan kuka tahansa voi olla kansallismielinen – ja suurin osa meistä varmaan onkin ainakin jollain tavalla. Aivan kuten on luonnollista tuntea yhteenkuuluvuutta oman perheensä, sukunsa tai jonkin ympärille muodostuneen tiiviin yhteisön kanssa, on myös luonnollista suuremmassa mittakaavassa asioita tutkailtaessa tuntea yhteenkuuluvuutta oman kansansa ja kotimaansa kanssa, jotka ovat kaikkien näiden kolmen ensimmäisen jatkumoita. Jokainen meistä tuntee takuulla ainakin jonkintasoista välittämisen tunnetta omaa kansaansa ja kotiseutuaan kohtaan, vaikka ei kokisikaan tarpeelliseksi tuoda näitä tunteita julki.

Tämän etnisyyteen ja yhteiseen alkuperäiskulttuuriin perustuneen luonnollisessa tilassaan eläneen kansanyhteisön muuttuminen ensin järjestäytyneeksi kansallisvaltioksi ja pian sen jälkeen moderniksi valtioksi ilman määrittävää kansallisuutta on eittämättä yksi ihmiskunnan suurimmista tragedioista. Ei niinkään siksi, että järjestäytynyt kansallisvaltio olisi paha sinällään, vaan sen vuoksi, että tämä kehitysvaihe maailmanhistoriassa mahdollisti kaikkien maailman kansojen järjestelmällisen yhdistämisen erinäisten näitä alistavien globaalien valtarakennelmien alle (eurooppalaisille näistä turmiollisimpina mainittakoon EU). Samalla kansallistunteen valjastaminen lukuisten valloitussotien ja muiden selkkausten palvelukseen vallanpitäjien taholta on eittämättä tehnyt sille hallaa, saaden sen näyttämään kaiken kärsimyksen ja kurjuuden alkujuurelta eurooppalaisten silmissä.

Harhaluulo 2: Koska olet nationalisti, olet varmasti oikeistolainen. Kaikki nationalistit ovat aina olleet oikeistolaisia ja tulevat aina olemaan oikeistolaisia!

Mitä tulee nationalismin suhteeseen oikeistolaisuuden ja vasemmistolaisuuden kanssa, pidän itsestään selvänä, ettei oikeistolaisuudella tai vasemmistolaisuudella ei ole näiden ihmisissä aina muodossa tai toisessa esiintyneiden tuntemuksien kanssa yhtään mitään tekemistä, vaikka niin oikeistolainen kuin myös vasemmistolainen henkilö voikin toki olla kansallismielinen. Myös historia osoittaa selkeästi sen, että nationalismi on ollut yhdistettävissä eri muodoissaan milloin vasemmistolaisuuteen ja milloin oikeistolaisuuteen ilman sen suurempaa skismaa. Pohjimmiltaan nationalismissa on kuitenkin kyse yhteisöllisyydestä ja koko kansan yhteisestä hyvästä, siis arvoista joita voitaisiin pitää perinteisesti vasemmistolaisina. Nationalismia itseään on kuitenkin täysin mahdotonta sijoittaa yksioikoisesti oikeisto-vasemmisto -akselille.

Harhaluulo 3: Koska olet nationalisti, vihaat kaikkia muita kansallisuuksia ja kulttuureita.

Vielä vähemmän kansallismielisyyden kanssa tekemistä on toisten etnisten ryhmien tai kansallisuuksien vihaamisella. Rohkenisin jopa väittää, että ymmärtääkseen aidosti toisia kulttuureita, on ihmisellä itsellään oltava vahva kulttuuri-identiteetti, johon samaistuminen mahdollistaa sen ymmärtämisen, että toisen ihmisen oma kulttuuri voi olla tälle tärkeä.

Harhaluulo 4: Koska olet nationalisti, haluat varmasti sotia muita maita vastaan ja valloittaa näitä siniristilippu liehuen! Tykkäät myös varmasti sortaa toisia kansallisuuksia ja etnisiä ryhmiä. Nationalistit ovat aina olleet sortajia ja vainoajia!

Oman nationalismini kohdalla lienee sopivinta puhua nimenomaan kansallismielisyydestä nationalismin sijaan, sillä se on enemmänkin juuri itseensä kansaan, kansanvaltaisuuteen ja sen ihmisten hyvinvoinnista huolehtimiseen keskittyvä elämänkatsomus, kuin dogmaattinen ideologia joka tarvitsee tuekseen kasan lippuja, vaakunoita, hymnejä ja vihollisia joita vastustaa. Jo sanana nationalismi – kiitos kaikkien sitä väärinkäyttäneiden vallanahneiden ihmisten ja tästä kaiken hyödyn irtiottaneiden globalistikeinottelijoiden – tuo mieleen valitettavasti monille heti välittömästi valtion, hallinnon, armeijan, aggressiivisen ekspansionismin, naiivin lipun heiluttamisen ja ajatuksen siitä, että ihmisen piirtämä raja erottaa hyvät ihmiset pahoista ja kauniit ja rohkeat rumista ja raukkamaisista. Kaikki ne stereotyyppiset ominaisuudet jotka moni ihminen tietämättömyyttään liittää nationalismiin ovat itselleni täysin vieraita ja vastenmielisiä, enkä missään olosuhteissa halua ihmisten yhdistävän näitä omaan maailmankuvaani.

Siltikin se, että joku yhdistää nationalismin ja ylipäätään kansallistunteen suoraan sodanlietsontaan, imperialismiin ja toisten kansojen sortoon – siis kaikkiin niihin negatiivisiin asioihin joiden keppihevosena (ei siis oikeana syynä) nationalismia, tai pikemminkin kiihkorasistista pseudonationalismia – on käytetty jossain vaiheessa historiaa, kertoo lähinnä vain yksisilmäisyydestä. Tasapuolisuuden nimissä tulisi muistaa myös kaikkia niitä pienempiä ja heikompia kansoja ja kulttuureita, joiden itsepuolustuskamppailussa suurta sortajaa vastaan aito nationalismi on toiminut voimanlähteenä ja syynä jatkaa eteenpäin. Hyvinä esimerkkeinä tällaisen defensiivisen nationalismin värittämistä vapaustaisteluista toimivat vaikkapa Irlannin itsenäisyyskamppailu 1800-luvun lopulta 1900-luvulle, vielä 1900-luvun alussa Venäjän osana vastoin tahtoaan sinnitellyt pieni Suomemme itsenäisyysaktivisteineen ja nationalisteineen, tai mikä tahansa niistä pienistä vastarintaan nousseista luonnonkansoista, jotka eivät oitis alistuneet länsimaiselle valloittajalle Suurten löytöretkien tai imperialismin aikakaudella.

Meille kaikille tutuimpana ja myös ajallisesti lähimpänä esimerkkinä kansallistunteen ja kansallisen yhtenäisyyden merkityksestä pienen ja sorretun menestyksekkään itsepuolustustaistelun taustavoimana on myös syytä mainita Suomessa Talvisodan aikana vallinnut ”talvisodan henki”, joka antoi vanhan vainolaisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle pienelle ja jakautuneelle kansalle voiman ja halun vastustaa yhdessä yhteistä vihollista. Luokkaerojen jakama kansa yhdistyi yhteisen kotimaan ollessa uhattuna ja piti määrällisesti ylivoimaisen vihollisen loitolla vastoin kaikkia odotuksia. Se, että kokonaan kansallistunteeton ja omasta identiteetistään piittaamaton kansa olisi pystynyt samaan vallinneissa olosuhteissa, on hyvin epätodennäköistä.

Ennen kaikkea kotikutoisen suomalaisnationalismin yhdistäminen aggressiivisuuteen ja imperialismiin on ideana täysin naurettava. Jokainen joka tuntee vähänkin historiaa, lienee perillä siitä, että jos Suomi pitäisi sijoittaa maailmanhistoriassa joko sortajiin tai sorrettuihin, kallistuisi kohtalopuntari kohdallamme auttamatta sinne sorrettujen puolelle.

Mikään aatteen määritelmä tai tiettyjä perusarvoja kuvaava termi ei tietenkään ole universaalisti yhtenäinen ja pätevä, ja mitä tahansa aatetta tai ajatussuuntausta voidaan (väärin)käyttää mielinmäärin minkä tahansa pahan ja ruman asian keppihevosena ja oikeutuksena. Alkoihan radikaalien sosialistien ja kommunistien liikehdintäkin maailmassa 1900-luvun alussa täysin oikeutetusti työläisiin kohdistuneen sorron ja riistämisen seurauksena, ja Venäjällä tästä kehityskulusta seurannut Neuvostoliitto oli vielä alkuvuosinaan täynnä mitä hienoimpia tavoitteita ja jaloimpia ajatuksia. Jossain vaiheessa Neuvostoliitossa show’n vetäjiksi pääsivät kuitenkin väärät ihmiset, ja jalosta työläisten vapautustaistelusta tuli nopeasti tekosyy imperialismille, kansanmurhille, uudelle kansan riistolle ja vuosia jatkuneelle diktatuuriselle ulkopuolisilta suljetulle yhteiskunnalle. Juuri tästä syystä olisi kuitenkin tärkeää muistaa olla yleistämättä liikaa puhuttaessa mistä tahansa ideologiasta tai ajatusmaailmasta. Jokainen ajatus joka tällä maapallolla on ollut olemassa tai odottaa vielä keksityksi tulemistaan, on syntynyt ja tulee aina syntymään ja kehittymään yksittäisten ihmisten mielissä. Jokaiseen ajatusmalliin kuuluu miljoona eri osaa ja näkökulmaa, joista jokainen poikkeaa toisestaan enemmän tai vähemmän. Ikävä kyllä vain harvat ymmärtävät tämän, ja ovat taipuvaisia tuomitsemaan tietyt ajatukset jo ennen kuin ovat edes tutustuneet näiden syvimpään olemukseen tai näiden kantajan tulkintaan näistä.

Nähkäämme maailma siis kansalliselta, mutta ei valtiolliselta näkökannalta, ja muistakaamme ettei kansallismielisyydessä ole mitään väärää vain siksi, että tämänhetkisessä valtiossamme on vikoja ja epäkohtia vaikka muille jakaa.

~ Kirjoittanut korpimaa : 3 elokuun, 2008.