Yhteisöllisyys ja identiteetti

Yhteisöllisyys on sana, joka oli tapetilla varsinkin koulusurmien aikaan. Sitä piti silloin vahvistaa, sanottiin. Yhteisöllisyyttä on myös aika ajoin hehkutettu kolmannen maailman siirtolaisten valttina, ja vaikka tämän hehkutuksen tarkoitus on usein mollata suomalaista kulttuuria ja yhteisöllisyyden puutetta sekä tarjota epärealistisia vaihtoehtoja suomalaisen yhteisöllisyyden vahvistamiseksi, ei ajatus ole täysin tuulesta temmattu. On päivänselvää, että monet siirtolaisyhteisöt ovat todellakin yhteisöjä niiden todellisessa merkityksessä, kun taas suomalainen yhteiskunta on suureksi osaksi atomisoitunut keskenään ristiriitaisten alakulttuurien ja irrallisten yksilöiden temmellyskentäksi.

Mutta mikä sitten on yhteisö ja siitä johdettu yhteisöllisyys? Yhteisö ei ole yhtä kuin ryhmä ihmisiä. Se on kokonaisuus ja siihen kuuluvat ihmiset tiedostavat sen olemassaolon ja oman jäsenyytensä siinä. Yhteisöllä on useinmiten yhteinen menneisyys ja kokemus jaetusta edusta ja käsitys yhteisestä tulevaisuudesta. Yhteisö tiedostaa olemassaolonsa kollektiivina. Yhteisöllisyys edustaa siis yksilöä suurempaa kollektiivista identiteettiä ja sen tiedostamista. Yhteisöllisyyttä ei voi syntyä sinne, missä ei ole yhteisöjä.

Suomessa perinteisiä yhteisöjä ovat ennenvanhaan edustaneet kyläyhteisöt ja pitäjät, ylemmällä tasolla maakunnat ja läänit, kansallisella tasolla suomalaisuus ja Suomi, kansainvälisellä tasolla pohjoismaisuus ja Pohjola, eurooppalaisuus ja Eurooppa. Kun siirrytään ylös paikalliselta tasolta, muuttuvat nämä yhteisöt kuvitelluiksi yhteisöiksi siinä mielessä, että yhteisön jäsenet eivät tunne eivätkä tule tuntemaan toisiaan, mutta silti jakavat käsityksen yhteisestä yhteisöstä. Todellisia ne ovat siinä mielessä, että ne perustuvat ihmisten identiteettiin ja käsitykseen kollektiivista, jolla on yhteinen menneisyys, yhteinen tulevaisuus ja samalla yhteinen etu.

Pitäjä on alkuaan länsisuomalainen sana, jolla on alun perin tarkoitettu esikristillisen ajan paikallisyhteisöjä. Pitäjät muodostuivat luultavasti kestitys- ja uhripitojen pitämistä varten (josta nimi), mutta kehittyivät myöhemmin itsehallinnollisiksi yhteisöiksi, joiden puitteissa hallinnoitiin ja jaettiin oikeutta.

Kristinuskon päästyä voitolle maassa alettiin pitäjiksi (ruots. socken) nimittää sekä kirkollisia seurakuntia että valtionhallinnollisia alueyksiköitä. Kirkkopitäjät (ruots. kyrksocken) muodostettiin tavallisesti esikristillisten muinaispitäjien (ruots. fornsocken) pohjalle. 1600-luvulta lähtien kirkkopitäjissä alkoi kehittyä seurakunnallinen itsehallinto, jonka päättävä elin oli pitäjänkokous.

Lähde: Wikipedia

Yhteisö ja siihen kuuluvien yhteisöllisyys on olennainen osa ihmiseloa. Ihmiset ovat kautta aikojen pyrkineet järjestäytymään toimiviin ihmisyhteisöihin, jotka mahdollistavat kollektiivisen kehityksen ja yhteistyön. Vahvat yhteisöt kykenevät pitämään puoliaan paremmin ja ajamaan etuaan tehokkaammin kehityksen ja yhteistyön kautta kuin heikot yhteisöt, puhumattakaan atomisoituneista yksilökeskeisistä ”yhteiskunnista”.

Nyky-yhteiskunta peräänkuuluttaa yhteisöllisyyttä ymmärtämättä, mitä se oikeastaan on. Ikään kuin yhteisöllisyys voisi spontaanisti syntyä sattumanvaraisten yksilöiden välille. Historialliset yhteisöt ovat suurimmaksi osaksi tuhottu keskittämällä hallintoa ja päätöksen tekoa, ulkoistamalla paikallisia palveluita ja elinkeinoelämää, mielivaltaisesti purkamalla ja yhdistämällä perinteisiä yhteisöjä ja yleisesti huonontamalla todellisen yhteisön edellytyksiä. Perusteluna käytetään useinmiten tehokkuutta, joka syntyy keskittämällä ja yhtenäistämisellä. Mutta kuka lisääntyneestä tehokkuudesta hyötyy?

Yhteisöjen ja yhteisöllisyyden katoaminen Suomesta ja Euroopasta on valitettava tosiasia, jota ei juhlapuheilla korjata. Yhteisöt antavat yksilölleen identiteetin ja tarkoituksen tunteen samalla kun ne kollektiiveina pystyvät tehokkaammin puolustaa jäseniensä etuja. Kun tulevaisuus on yhteinen, on siihen yhdessä valmistauduttava. Kun menneisyys on yhteinen, on elämä looginen jatkumo sukupolvien ketjussa. Sirpaloitunut yhteiskunta vailla yhteisöjä on tuuliajolla, eikä sillä ole menneisyyttä eikä päämäärää. Se ei kykene puolustamaan etujaan, koska sillä ei ole käsitystä yhteisestä edusta. Sitä mukaan kun perheen, yhteiskunnan ja yhteisön perusyksikön, tarkoitus ja rooli vähenee, tulee kaikkivaltias yksilöstä, Minästä, yhteiskunnan suurin ehjä kokonaisuus – Kuningas Kuluttaja. Tällainen yhteiskunta on altis sen ulko- ja yläpuolella olevien intressien manipulaatiolle. Yksilö on yksin historiattoman massan keskellä, jolla ei ole menneistyyttä eikä tulevaisuutta, ainoastaan nykyhetki, joka on käytettävä mahdollisemman suuren yksilöllisen nautinnon saavuttamiseksi, mikä se nautinto sitten onkaan. Yhteisön tarjoamat raamit puuttuvat, eikä ihmisten toiminnalla ole enää suuntaa eikä perustaa yksilöllisen mielihalun ulkopuolella. Jokaisen tulisi ymmärtää, että tällainen yhteiskunta ei ole hyvä eikä toivottava.

Esimerkkejä toimivasta yhteisöllisyydestä ja sen rakentavasta voimasta löytyy nykyajan Euroopasta vain vähän. Malliesimerkkinä mainittakoon kuitenkin Sveitsi, tuo vuoristoinen liittovaltio maanosamme sydämessä. Sveitsissä paikallisyhteisöt ovat säilyneet vuosisatojen ajan modernisaation ja sitä seuranneen globalisaation mekanismeista huolimatta. EU-demokratian vastaisesti Sveitsissä ei pyritä keskittämään päätöksen tekoa mahdollisimman kauas demoksesta, vaan se pyritään tuomaan mahdollisimman lähelle paikallisyhteisöä, joka on kiintynyt kotiseutuunsa ja joka haluaa vaikuttaa sen kehitykseen ja tulevaisuuteen. Jopa yksittäisillä kylillä on edustuselimensä, lippunsa ja historiansa, ja ne saavat mahdollisuuden päättä omista asioistaan. Tämä on todellista kansanvaltaa ja vapautta, joka ei ole mahdollista ilman vapaita, kansainvaltaisia, itsensä tiedostavia yhteisöjä. Suora kansanvalta toimii katolilaisen subsidiariteettiperiaatteen eli läheisyysperiaatteen mukaisesti, jonka mukaan päätökset tulisi käsittää mahdollisimman lähellä niitä ihmisiä, keitä ne koskettavat, eli mahdollisimman paikallisella tasolla. Vahvan identiteetin, paikallisyhteisön yhteisöllisyyden ja kansanvaltaisen hallintoperiaatteen ansiosta svetsiläinen on ehjä, yhteisöllinen ihminen. Hän on ensijaisesti kyläläinen, seuraavaksi tietyn kantonin asukas, sitten oman kansallisuutensa edustaja ja lopulta sveitsiläinen. Sveitsissä käydessä eron Suomeen huomaa nopeasti. Kaikki tarvittava on saatavilla lähettyviltä olevista pienistä liikkeistä ja palvelupisteistä, joita hoitavat ja omistavat paikalliset ihmiset. Esimerkiksi huonekalut ostetaan saman korttelin pienestä, perinteikkäästä myymälästä, tutulta myymälänpitäjältä, eikä kehyskunnissa sijaitsevasta ostoshirvityksestä. Asioimisessa on henkilökohtaisen kosketuksen tunne, ihmiset ovat kiireettömiä ja avoimia.

Identiteetti on yhteisön tärkeimpiä elementtejä. Se antaa ihmiselle henkilökohtaisen kosketuksen yhteisöön, se on liima yksityisen ja yhteisen välillä. Identiteetti on myös ideaalisesti monitasoista, se muodostuu useammasta kerrostumasta. Vanhastaan eurooppalaisella ihmisellä on ollut paitsi yksilöllinen, myös paikallinen identiteetti, alueellinen identiteetti, etninen identiteetti ja valtakunnallinen identiteetti. Ylimpänä oli kristillinen identiteetti. Nämä muodostivat luonnollisen jatkumon eivätkä olleet ristiriitaisia keskenään. Keskiajan suomalainen oli paitsi tietyn pitäjän asukki myös hämäläinen tai karjalainen, suomalainen ja Ruotsin kuningaskunnan alamainen.

Löytääksemme yhteisöllisyys ja sen muodostama kollektiivinen voimavara on meidän palattava yhteisön juurille. Se yhteisöllisyys, jota meille tänään markkinoidaan on tosiasioista irrallista ja epärealistista, keinotekoista idealismia, jolla ei ole pohjaa tosielämässä. Ne eivät juurruta ketään mihinkään, eivät tee ihmistä osaksi mitään, vaan korkeintaan tarjoavat retorisen oikeutuksen nykypolitiikalle ja kehityksen suunnalle, joka ei missään mielessä suosi yhteisöjen autonomiaa ja kansanvaltaisuutta. Päinvastoin se etsii ”uusyhteisöllisyydesta” ideologista tukea hajoita ja hallitse -menettelylleen ja vallan keskittämiselle kansainväliselle eliitille. Sillä vallastahan tässä on kyse. Paras tapa etsiä kadotettua yhteisöä on tukea aloitteita, jotka tähtäävät paikallisen päätöksenteon ja itsehallinnon vahvistamiseen.

Aihetta sivuavaa kirjallisuutta:

Opas suoraan demokratiaan

The Eight Argument. Identity, Ethncitiy and Political Culture in 16th Century Scandinavia

~ Kirjoittanut huccareissu : 9 joulukuun, 2009.

3 vastausta to “Yhteisöllisyys ja identiteetti”

  1. […] Kirja on saatavissa normaalisti ja sen tarjoushinta on 10 euroa. Tämän kirjan voi tilata esimerkiksi suoraan LIKE:n sivuilta. Lähde:LIKE Päivitys 091209 1946: Käykääpä ihmiset katsomassa myös Riippumattomien asiaa sivuava kirjoitus. […]

  2. Erinomainen kirjoitus, joka sisältää hyvin harkittua pohdintaa yhteisöllisyyden olemuksesta.

    Kyllä, olen samaa mieltä kanssasi siitä, että Sveitsi on näissä olosuhteissa ainoa toimiva yhteisöllinen yhteiskunta.

    Christoffer Taxellin johtama perustuslain muutoskomitea tuskin tulee lupauksista huolimatta tekemään yhtään mitään suoran demokratian eteen.

    Samaa puoluetta edustava maanmuutoministeri Astrid Thorsilmoitti heti Sveitsissä järjestetyn minareettiäänestyksen jälkeen, että hän toivoo, että perustuslakiuudistusta pohtiva ministeri Taxellin työryhmä ottaa työssään huomioon Sveitsin kansanäänestysjärjestelmään liittyvät ongelmat.

    Thorsin mukaan uudistukset eivät saa johtaa siihen, että kansanäänestyksillä voitaisiin puuttua kansalaisten perustuslaillisiin oikeuksiin.

    Thors tuskin on kiinnostunut kansalaisten perustuslaillisista oikeuksista, hän lienee lähinnä kiinnostunut kenen tahansan sosiaalituristin oikeudesta päästä kiinni suomalaiseen hyvinvointijärjestelmään.

    Ja vaikka nyt sitten suoria kansanäänestyksiä oliskin tulossa, ne edustaisivat todennäköisesti plebiskiittistä järjestelmää.

    Plebiskiitin eli neuvoa-antava kansanäänestys on erilainen kuin (suoraa demokratiaa edustava) kansalaispäätös.

    Kansalaispäätös antaa vallan kansalaisille; plebiskiitti on puolestaan vallanpitäjien keino oikeuttaa omaa valtaansa.

    Suomessakin säästyttäisiin monilta väärinymmärryksiltä ja sekaannuksilta, jos plebiskiitti ja suoran demokratian kansanäänestykset erotettaisiin toisistaan.

    Hallinnon tuominen lähelle kansalaista tervehdyttäisi myös suomalaista yhteiskuntaa – tosin parlamentaariseen sulle-mulle-jakokoneistoon kiinni päässeet poliittiset eläimet tulevat roikkumaan vallankahvassa niin pitkään, kunnes vakavasti otettava suomalainen poliittinen ryhmittymä lähtee aidosti ja aktiiivisesti ajamaan parlamentarismista kohti suoraan kansanvaltaan siirtymistä.

    Muutos 2011 tuskin tulee olemaan se ryhmä. Nyt näyttää siltä, että nämä tämän hankkeen puuhamiesten touhut ovat lähinnä äänestäjiä karkottavia ja hajaannusta yhteisöllisyyteen lyöviä.

    Myöskään sirpaleiset vasemmistopuolueet eivät siihen tule pystymään.

    Yhteisöllisyyden nostamisen ja suoraan demokratiaan siirtymiseen tarvitaan puoleurajat ylittävä kansanliike.

    Muuten tämäkin touhu vesitetään parlamentaarisella kaurapuurokonsensuksella.

  3. Jännää on se, että nämä samat tahot jotka nyt hokevat mamujen ihanaa yhteisöllisyyttä, ovat juuri niitä jotka huutivat kovin aikoinaan yksilöölisyyden perään.

    Ja onnistuivat siinä jopa yli odotusten, lyhyessä ajassa maastamme katosi koko yhteisöllisyys vieden mukanaan myös yhteisövastuun.

    Tuokin on toki ymmärrettävää, sillä samoihin aikoihin he alkoivat tuomaan maahan tätä värikästä yhteisöllisyyttä joka nyt niin suloisesti rikastuttaa maatamme. Yhteensattuma varmaan. Uskoisin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggaajaa tykkää tästä: