Pakko-pakolaiskeskus?
Suomessa on pitkin vuotta kytenyt kasvava tyytymättömyys ja ärtyneisyys maan maahanmuuttopolitiikan, eritoten pakolaispolitiikan, johdosta. Uutiset ovat kertoneet tasaisin väliajoin eri puolilla Suomea tapahtuvista selkkauksista ja mielenilmauksista, jotka kertovat asenteiden kärjistymisestä ja tietyn asteisesta pinnan palamisesta.
Taloudellinen epävarmuus ja koveneva kilpailu
Suomen taloudellinen romahdus on osoittautunut pelättyä vakavammaksi, bruttokansantuote on supistunut lähes 10% viime vuodesta.[1] Työpaikat ovat vähentyneet huomattavasti työmarkkinoilta, tietyt alat kuten esimerkiksi rakennusala seisovat lähes paikoillaan. Tuotantoteollisuus on tehnyt hidasta lähtöä Suomesta jo useamman vuosikymmenen ajan. Samaan aikaan on alkuvuodesta lähtien Suomeen alkanut virrata aikaisempiin vuosiin verrattuna moninkertainen määrä pakolaisia ja turvapaikanhakijoita.[2] Kaiken kukkuraksi käy ilmi, että Suomessa maksetaan pakolaisille eniten tukia koko EU:ssa.[3] Tähän kun liittää pakolaispolitiikkaan ja pakolaisbisnekseen liittyvän yleisen epärehellisyyden ja systeemin hyväksikäytön levinneisyyden, ei ole ihme, että MTV3:n teettämässä kyselyssä käy ilmi, että suomalaiset ovat ”nihkeitä ottamaan pakolaisia kotikuntaansa”:
STT
// Suomalaiset suhtautuvat varauksellisesti pakolaisten vastaanottoon, selviää MTV3:n teettämästä kyselystä. Jopa vajaa puolet suomalaisista suhtautuu vastahakoisesti ajatukseen, että oma kunta ottaisi vastaan pakolaisia.
Jyrkästi pakolaisten vastaanottamista vastustaa viidennes vastanneista. Toisaalta yhtä suuri osa vastanneista ottaisi pakolaisia ainakin melko mielellään omaan kotikuntaansa.
Suomalaiset eivät niin ikään halua, että valtio velvoittaisi kuntia pakolaisten vastaanottoon. Tätä mieltä on 70 prosenttia kyselyyn haastatelluista.
Eli samaan aikaan kun yhteiskunnan omat resurssit ovat huomattavasti vähentyneet, on yhteiskunnan elätettävä alati kasvava määrä kansanvaeltajia, jotka tulevat jakamaan hupenevaa materiaalista vaurautta. Tämä kehitys on puolestaan johtanut kantaväestön (niin kuin termi nykyään kuuluu) kiristyneisiin asenteisiin. Kuka tahansa, joka ymmärtää vähääkään yhteiskuntafilosofian ja sosiologian päälle, tajuaa syy-seuraus-suhteet tässä skenariossa, sillä ne ovat varsin loogiset ja kiistattomat. Kun tietyn yhteisön tai yksilön resurssit hupenevat niistä kilpailevien ulkopuolisten lisääntyessä, on reaktio väistämätön. Pakolainen rasittaa suomalaisen veronmaksajan lompakkoa ja kilpailee jokaisen koululaisen, työttömän, opiskelijan ja muun yhteiskunnan tukeman ryhmän kanssa jaetusta tuesta. Pakolaiskeskuksista on myös useissa tapauksissa ollut täysin konkreettista haittaa rikollisesti ja väkivaltaisesti käyttäytyvien asukkien takia.[4] Suomalaisilla on siis, parantumattoman rasisminsa ja xenofobiansa ohella, aimo annos loogisia syitä sille vastustukselle, joka ilmenee MTV3:n kyselyssä ja joka on ollut todettavissa jo jonkun aikaa.
Kunnallishallinto ja demokraattiset pakkokeinot
Tilanne on nykyiselle hallinnolle ja hallituskulttuurille ongelmallinen. Pakolaismäärän ja maahanmuuton kasva(tta)mista ollaan pelätty ja puuhasteltu jo pidemmän aikaa. Määrä on tähän mennessä ollut oikeastaan ”naurettavan” alhainen esimerkiksi muihin Pohjoismaihin, erityisesti Ruotsiin, verrattuna, kuten meitä usein muistutetaan. Varmasti monen liberaalin mielestä alkoi jo olla aikakin, että Suomea ruvettiin monikulttuurisoimaan ihan toden teolla. Vastaväitteitä ei hyväksytä, kuten pääministeri Matti Vanhanen selvensi alkuvuodesta lausuessaan mm., että puheet hallitsemattomista siirtolaisvirroista on lopetettava.[5] Hän totesi myös, että demokraattinen prosessi ei hyväksy kaikkia mielipiteitä:
– Äänestäjillä ei saa olla sellaista illuusioita, että he saavat ilmaista ulkomaalaisvihamielisyytensä vaaleissa esimerkiksi perussuomalaisia äänestämällä
-Matti Vanhanen
Vaikka Astrid Thors onkin julkisuudessa saanut kohtuuttoman roolin pakolais- ja maahanmuuttopolitiikan johdossa, on muistettava, että koko hallitus on hänen ja ennen kaikkea harjoitetun politiikan takana, kuten tämä Vanhasen kommentti vahvistaa.
Nyt keskusta kuitenkin kaikesta päätellen epäröi. Vaalirahasotkujen ja muiden skandaalien jälkeen on keskustankin mietittävä vankkumattoman kannatuksensa vankkumattomuutta. Moni keskustalainen kunta varmasti vastustaa pakolaiskeskusta kotiseudulleen. Matka vaaleihin hupenee vääjämättä, Perussuomalaiset kokoavat rivejänsä ja Vanhanenkin alkoi puhumaan hallitsemattomista pakolaisvyöryistä. Hän ilmeisesti pysyttelee aikaisemmassa kannassaan, jossa hän vaati asiasta puhumisen lopettamista. Sillä vaikka hän puhuikin pelottavista pakolaisvyöryistä, myönsi hän kuitenkin, että asiaa ”ei pitäisi julkisesti sanoa”. [6] Tämä asenne kertoo oireellisella tavalla poliitikkojemme käsityksestä demokratiasta ja julkisesta keskustelusta. Tietyt asiat ovat demokraattisen mielipiteenvapauden ja sananvapauden ulkopuolella, tietyissä (ja mielestäni, yhä useammassa) asiassa voi vallita vain yksi yksi mielipide, yksi totuus.
Nykyisestä hallituksesta suurimman julkisen roolin ja vastuun pakolaispolitiikassa on ottanut maahanmuuttoministeri Astrid Thors, joka on ”suivaantunut kuntien nihkeään linjaan” ja ehdottanut, että kunnat pakotettaisiin ottamaan vastaan pakolaisia, kuntalaisten kannasta välittämättä.[7] Todellisessa demokratiassa paikallisten, kuntalaisten, mielipiteillä olisi jotain väliä. Aito kansanvalta on idyllisesti kansalaisten harjoittamaa kansan itsehallintoa. Se vähä mitä kunnallisdemokratiasta on jäljellä on häviämässä keskitetyn virkamieskoneiston tieltä. Nykyinen EU-demokratiamme ei kuitenkaan tunnista yhteisöä, ainoastaan yksilön, eikä se siten voi tunnustaa yhteisön itsehallintoa demokraattisena, tai ainakaan sen demokraattisempana kuin minkään muun sattumanvaraisen ihmismassan ”itsehallintoa”. Fakta on kuitenkin se, että mitä paikallisemmin asiat päätetään, sitä paremmin päätösten koskettamat ihmiset ovat päätöksissä edustettuina. Ikävä tosiasia on kuitenkin se, että niin ministeri Thors kuin koko hallituskin näyttäisivät pitävän muita asioita kansan tahdon kuulemista tärkeämpänä:
”Tilanne on paha Suomen uskottavuuden kannalta. Ellemme saa kuntia ottamaan pakolaisia vastaan, emme ole YK-järjestelmässä luotettava kumppani”, Thors luonnehti tiistaina.
Kiintiöpakolaiset voitaisiin jakaa ympäri Suomea seutukunnittain.
Vellingen esimerkki ja orwellilainen demokratia
Länsinaapuri Ruotsi on monessa mielessä opettavainen esimerkki ja samalla lohduton tulevaisuuden kuva. Siellä käytiin meiltä tänään tuttua vääntöä jo 80-luvun lopulla, jolloin Sjöbon kunta kieltäytyi ottamasta vastaan pakolaisia. Kunnasta tehtiin lehdistössä rasismin ja muukalaisvastaisuuden tyyssija.[8]
Viime aikoina on samanlaiseen asemaan joutun Vellingen kunta, jossa ollaan myös oltu pakolaisten asuttamista vastaan. Valtio kiersi kunnallisen päätöksen teon ja vuokrasi yksityiseltä taholta tilat pakolaisille kunnasta. Tämä ei ole poikkeuksellinen toimi vaan jokainen kunta Ruotsissa pakotetaan ottamaan vastaan pakolaisia, samoin keinoin jos on tarve. Yksityiset yritykset auttavat ”tulijoita sopeutumaan yhteiskuntaan”.[9] On ehdottoman merkille pantavaa, että kaikki Ruotsin eduskunnassa edustetut puolueet puoltavat kuntien pakottamista ”kantamaan vastuunsa” kun taas paikalliset esimerkiksi Vellingen tapauksessa vastustavat sitä.
Tässä sotii keskenään kaksi erilaista käsitystä demokratiasta, vaikka pakkovaltaiset keinot tuovatkin mieleen lähinnä totalitääriset yhteiskunnat. Toinen käsitys on kansanvaltainen ja perustuu yhteisön – tässä tapauksessa pienen kunnan – ja siinä elävien yksilöiden itsehallintoon omien arvojensa mukaan. Toinen on asettanut (tai omaksunut) maailmanlaajuiset standardit kaiken suhteen: oikean, väärän, ihmisarvon, yksilön, uskonnon aseman, perheen roolin ja monen muun. Näitä kodifioituja universaaleja arvovakioita tulee sitten noudattaa ja soveltaa demokraattisessa hengessä. Niin Vellingessä kuin Sveitsissäkin toimittiin paikkallisten enemmistön tuella, mutta koska ne eivät noudattaneet demokraattisia arvoja, tuomittiin niin toimet kun yhteisötkin.
Ruotissa ja muualla lehdistö kuvaa usein kansan tahdon epädemokraattisena ja vihamielisenä, vaikka sen taustalla on nähtävissä täysin loogiset syy-seuraus-suhteet. Nyt paikallisyhteisöiltä katoaa viimeisetkin mahdollisuudet vaikuttaa omaan kotiseutuunsa. Sen yhteisöllinen kokonaisuus ei, ikävä kyllä, paljoakaan merkitse ylempänä sijaitsevalle byrokraattiselle keskusvallalle, joka toimii liberaalin ihmiskäsityksen innoittamana. Nähtäväksi jää kuinka tämä toteutetaan Suomessa. On mahdollista, että taloudellinen tilanne ja kiristyneet asenteet saavat poliitikot hidastamaan tahtia, mutta se ei pidemän päälle merkitse juuri mitään.
Riippumattomat 